fairytale gone lintumettä

Piparmintun kommentti sorsanmetsästysajan ensimmäisen päivän tärkeydestä toi mieleeni teiniaikojen kiihkeän lomaromanssini, joka kulminoitui edellämainittuun maagiseen ajankohtaan.

Tapasimme kesäriennoissa, ihastuin niihin sinisiin silmiin ensimmäisellä räpäytyksellä. Heinälatoon asti emme päätyneet, tuijoteltiin pilviä ja toisiamme vastaleikatulla nurmikolla. Dagen efter ei siis ollut kuivattuja ruohonkorsia suussa, paidan sisältä kyllä löytyi apilaa.

Kesä olisi kestänyt ikuisesti, mutta välimatka teki syksyn. Emme asuneet samassa kaupungissa, joten tapaamisten järjestäminen oli päivä- ja yötyötä ilman palkkaa. Lopulta molempien kalentereista löytyi toiselle sopiva tila puhelinluettelo-osuuden lisäksi myös tietyn päivän kohdalta, syyskuun toisena viikonloppuna. Piirrettyyn sydämeen mahtui värin lisäksi nimikin, parin tuskaisen ikäväviikon jälkeen koko päivä pelkkää häntä.

No, poikahan oli kovasti tulossa luokseni illan viimeisellä bussilla yhdeksäs syyskuuta, kunnes tajusi seuraavan päivän aloittavan metsäkanalintujen metsästysajan. Sen priorisoinnin meikätipu hävis, vaikka taatusti oisin ollut paremmassa lihassa kuin ne, joiden perään se päätti lähteä juoksemaan.

Niin siis saapui syksy, metsäkanalintuja tipahteli taivaalta kuin vesipisaroita sienien päälle sateella. Tarina ei kerro, minkä pituinen oli se, mutta kesäpäivä, vastaleikatun nurmen tuoksu ja siniset silmät ovat luoneet sellaisen lähtötason, että vaikutuksen tehdäkseen este on ylitettävä aikamoisella seipäällä.

Tai jotain.