Päivä Nasuna
eli mitä puin tänään.
Haikuina kerron!
Tankana toiset, onhan
17 tavua liian vähän.
Alla minulla
pinkit pitsipikkarit
- ei kukaan riisu
niitä minulta tänään.
Poika nukkuu toisaalla :(
Paita on uusi
jonkun vanha, kirppari.
Se paremmalta
näyttää vieressä sängyn,
minulle sovi ei lain.
Sukat villaiset
sairasta lämmittävät,
lämpöä tuovat.
Farkut ex-mustat.
Hyödynsin kimalletta,
tapasin koiran,
käytin vehnäjauhoja,
hiljaa kadotin mustan.
Pipon unohdin
kun mä aamulla lähdin,
meikit kasvoilta
psykiatri itketti.
Uusia en laittanut.
Vaaleat hiukset
taas likaiset, takussa...
"Huomenna skarppaan."
Haikueditor
tämän taiteen tarjosi!
Mun ei tarvinnut
itse laskea lain, kun
kone totesi tavut :)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämä. Näytä kaikki tekstit
torstai 23. syyskuuta 2010
torstai 13. toukokuuta 2010
nuori, vihainen, kaunis (ja ylpee)
Lähdin alhaisesta yksinäisyydestä kaupungin kesäyöhön. Poikakaveri oli mennyt kavereidensa kanssa, mua tympäisi istua yksin himassa, joten kun kutsu kävi niin hyppäsin autoon ja lähdin kohti tuntematonta tuttua.
En muista koska viimeksi olisin ollut näin pitkään käymättä baareissa. Alkoholi on aiheuttanut koko vuoden ajan vain hillittömiä itkukohtauksia ja seuraavan aamun vainoja, joten olen pysynyt viimeiset viisi viikkoa melkolailla tukevasti kotioloissa vappua lukuunottamatta. Silloinkin tosin oli kotibileet ja se itkukohtaus aamuvainoineen, ah. The Poikaystävä on luonnollisesti ollut hyvä (teko)syy jumittaa viikonloput kantapaikan valojen hellän huoman sijaan ihan elävän ihmisen kainalossa.
Mutta menipä perkeleen hienosti tämäkin reissu. 1) Meni hermo tmphen, en vastannut viestiin, sain kuulla kaverilta että sen kaveri oli käskenyt minun vastata, no jee ja vittu, miksi se ei voi soittaa suoraan mulle jos tahtoo kuulla jotain. En edelleenkään ole viesti-ihmisiä. 2) Seura, jonka vuoksi olin lupautunut kotoa poistumaan, oli aivan vitusti myöhässä. Kivahan se oli lähteä puoli kahden aikaan, kun naama ja loppukin nainen oli valmiina jo kymmeneltä. 3) Kaikista maailman yökerhoista valitsimme sellaisen, jossa juuri tänään sattui kreisibailaamaan myös pomoni. Keskellä viikon sairaslomaa on kohtaaminen vallan hilpeää, varsinkin kun saikkutodistuksenkin työpaikalle vei tmp. F-koodit eivät ole tarttuvia tauteja. Haista koko maailma paska. 4) Kotimatkalla takapenkillä hengaili lauma känniääliöitä, joista yksi päätti laulaa radiosta raikaneen Umbrellan tahtiin kotimaisen läskiversion. Sanasta sanaan. 5) Olin selvinpäin, henkisesti ja hieman fyysisestikin pahoinvoiva, reissu kesti pari tuntia ja rahaa meni silti kymppi, eli noin puolet koko elämäni budjetista. :(
Oikeastaan jäi silti hyvä fiilis. Takapenkin kultakurkun vieraillessa 24/7-ravitsemusliikkeessä istuin katuvalojen alla kuskin roolia toteuttaneen kind of -bestikseni autossa pelkääjänpaikalla pienenä, väsyneenä ja sisäisesti surkeana. Tajusin ensimmäistä kertaa koko illan aikana tarkistaa, missä kondiksessa naamani meikkipinta oli. Aukaisin peilin, ja totesin, ettei mitään ollut päätynyt vääriin paikkoihin. Huokaisin jotain helpotukseen viittaavaa, kun se ratin takana istunut rakas tyttölapsi siirsi kätensä silittämään hiuksiani ja sanoi, että olen kaunis. Että olen aina kaunis, niin taas tänäänkin. Mulla meni pala kurkkuun, enkä osannut sanoa mitään. Se kyllä kertoo sen useinkin, ei hoe liikaa, mutta tietyillä hetkillä kommentoi. Eikä se ole mielistelevää, ei edes teeskenneltyä, tiedän ja luotan jo hänen näkevän minut kauniina. Kokonaisvaltaisesti.
En minä kuule sitä muilta, en ulkonäköön viittaavana. Yksittäisiä asioita ehkä kommentoidaan, kroppaa, vaatteita, hiuksia, luonnetta joskus, mutta ei noin. En useinkaan tunne itseäni rumaksi, ainakaan kun olen tehnyt tarvittavat ehostukset näyttääkseni yhteiskuntakelpoiselta, mutta tiedän varsin hyvin, etten ole mitään missimateriaalia. Jokapäiväisten valintojeni myötä harvoin kai näytän aivan tusinatytöltäkään. Mutta kaunis, kaunis, se on kohdallani harvinainen sana.
En koe pinnallisena nähdä kauneutta silmillä havaittavissa asioissa. Olen esteetikko, haalin ympärilleni (pääasiassa elotonta) kauneutta antamaan visuaalista mielihyvää. Jos joku näkee kauneutta myös minussa, se hätkähdyttää lämpimän tunteen mielihyväkeskuksessani.
Tahdon kertoa sen saman jollekulle, tarkoittaa sitä oikeasti, ehkä parantaa hänen päiväänsä pienesti.
Kommenttihuoraan:
Kertokaa tai näyttäkää minulle asioita, jotka ovat teidän mielestänne kauniita. Kiitos. ♥
En muista koska viimeksi olisin ollut näin pitkään käymättä baareissa. Alkoholi on aiheuttanut koko vuoden ajan vain hillittömiä itkukohtauksia ja seuraavan aamun vainoja, joten olen pysynyt viimeiset viisi viikkoa melkolailla tukevasti kotioloissa vappua lukuunottamatta. Silloinkin tosin oli kotibileet ja se itkukohtaus aamuvainoineen, ah. The Poikaystävä on luonnollisesti ollut hyvä (teko)syy jumittaa viikonloput kantapaikan valojen hellän huoman sijaan ihan elävän ihmisen kainalossa.
Mutta menipä perkeleen hienosti tämäkin reissu. 1) Meni hermo tmphen, en vastannut viestiin, sain kuulla kaverilta että sen kaveri oli käskenyt minun vastata, no jee ja vittu, miksi se ei voi soittaa suoraan mulle jos tahtoo kuulla jotain. En edelleenkään ole viesti-ihmisiä. 2) Seura, jonka vuoksi olin lupautunut kotoa poistumaan, oli aivan vitusti myöhässä. Kivahan se oli lähteä puoli kahden aikaan, kun naama ja loppukin nainen oli valmiina jo kymmeneltä. 3) Kaikista maailman yökerhoista valitsimme sellaisen, jossa juuri tänään sattui kreisibailaamaan myös pomoni. Keskellä viikon sairaslomaa on kohtaaminen vallan hilpeää, varsinkin kun saikkutodistuksenkin työpaikalle vei tmp. F-koodit eivät ole tarttuvia tauteja. Haista koko maailma paska. 4) Kotimatkalla takapenkillä hengaili lauma känniääliöitä, joista yksi päätti laulaa radiosta raikaneen Umbrellan tahtiin kotimaisen läskiversion. Sanasta sanaan. 5) Olin selvinpäin, henkisesti ja hieman fyysisestikin pahoinvoiva, reissu kesti pari tuntia ja rahaa meni silti kymppi, eli noin puolet koko elämäni budjetista. :(
Oikeastaan jäi silti hyvä fiilis. Takapenkin kultakurkun vieraillessa 24/7-ravitsemusliikkeessä istuin katuvalojen alla kuskin roolia toteuttaneen kind of -bestikseni autossa pelkääjänpaikalla pienenä, väsyneenä ja sisäisesti surkeana. Tajusin ensimmäistä kertaa koko illan aikana tarkistaa, missä kondiksessa naamani meikkipinta oli. Aukaisin peilin, ja totesin, ettei mitään ollut päätynyt vääriin paikkoihin. Huokaisin jotain helpotukseen viittaavaa, kun se ratin takana istunut rakas tyttölapsi siirsi kätensä silittämään hiuksiani ja sanoi, että olen kaunis. Että olen aina kaunis, niin taas tänäänkin. Mulla meni pala kurkkuun, enkä osannut sanoa mitään. Se kyllä kertoo sen useinkin, ei hoe liikaa, mutta tietyillä hetkillä kommentoi. Eikä se ole mielistelevää, ei edes teeskenneltyä, tiedän ja luotan jo hänen näkevän minut kauniina. Kokonaisvaltaisesti.
En minä kuule sitä muilta, en ulkonäköön viittaavana. Yksittäisiä asioita ehkä kommentoidaan, kroppaa, vaatteita, hiuksia, luonnetta joskus, mutta ei noin. En useinkaan tunne itseäni rumaksi, ainakaan kun olen tehnyt tarvittavat ehostukset näyttääkseni yhteiskuntakelpoiselta, mutta tiedän varsin hyvin, etten ole mitään missimateriaalia. Jokapäiväisten valintojeni myötä harvoin kai näytän aivan tusinatytöltäkään. Mutta kaunis, kaunis, se on kohdallani harvinainen sana.
En koe pinnallisena nähdä kauneutta silmillä havaittavissa asioissa. Olen esteetikko, haalin ympärilleni (pääasiassa elotonta) kauneutta antamaan visuaalista mielihyvää. Jos joku näkee kauneutta myös minussa, se hätkähdyttää lämpimän tunteen mielihyväkeskuksessani.
Tahdon kertoa sen saman jollekulle, tarkoittaa sitä oikeasti, ehkä parantaa hänen päiväänsä pienesti.
Kommenttihuoraan:
Kertokaa tai näyttäkää minulle asioita, jotka ovat teidän mielestänne kauniita. Kiitos. ♥
sunnuntai 21. helmikuuta 2010
niin hyvää ettei sanotuksi saa
Ja minähän pokasin. Näin, menin ja sain sen mukaani. Kaksi korttelia baarista taksitolppaa kohden oli vielä kivaa, sitten sen ääni alkoi ärsyttää. Hiljensin sen pussaamalla.
Ilmoitin sille jo ennen narikkaa, että lähden vain ja ainoastaan nukkumaan, naistenvaivoi ja sillai, ja se oli sille kuulemma ihan ookoo. Aloin katumaan päätöstä siinä vaiheessa, kun sen äänen lisäksi ärsytti kuunnella myös sen juttujen sisältöä. Panemisen jälkeen olis ollut jokseenkin kätevämpi karata, kuin hetken kestäneiden unien jälkeen, kun se erehtyi kouraisemaan täydellistä persettäni ja mulla meni hermot. Se lähti röökille kerrosparvekkeelle, minä tsekkasin lompakkoni ettei se vahingossakaan olisi esimerkiksi näätinyt viimeisiä massejani. En tiedä, miksi sellainen mahdollisuus yhtäkkiä edes tuli mieleeni. Kaikki shotti-illan jälkeen jäljelle jääneet kahisevat ja kilisevät olivat tallessa, joten heitin takin päälleni, annoin vittumaisuuttani oikein pusunkin, totesin kiittimoi ja otin hatkat. Se jäi katkerana vinkumaan no vittu kiittimoi, oikein vittu kiittimoi, ja sen ääni oli niin helvetin raivostuttava, että olisin varmaan hakannut sen tajuttomaksi, jos olisin joutunut vielä hetkeksikään samaan tilaan jäämään.
Haahuilin kotiin aamun ensimmäisten julkisten kanssa yhtä matkaa ja podin vitunmoista morkkista. Oksetti tarpeeni läheisyyteen ja kunhan edes johonkin söpöön poikaan, tunsin itseni naurettavaksi ja typeräksi. Miksi mä edes otin sellaisen, joka ei jo suoraan ollut mitään verrattuna niihin, joita olen jäänyt ikävöimään. Vihaan hetkittäin iskevää optimismiani, tunnen itseni niin hyvin, että tiedän kyllä tasan tarkkaan, milloin vääränlaisen miehen mukaani ongin. Silti sorrun ajoittain niihin, eikä koskaan käteen jää muuta kuin häpeä.
Pakenin yksinäisyyttäni yöelämään tänäänkin. Jossain keskellä hymiönaamaisia känniääliöitä, juttelemaan tulleita mieshenkilöitä ja ihansöpöjä peruspoikia iski tajuntaani fakta, joka on ollut nenäni edessä noin koko elämäni, enkä sitä silti ole osannut itselleni säännöksi muotoilla. Mun on ihan turha edes yrittää mitään sellaisten tyyppien kanssa, jotka eivät ensinäkemältä ole sellaisia, joiden vierellä kehtaisin kävellä Ikuisuustapauksen nenän eteen ja sanoa olevani onnellisempi kuin hänen kanssaan, löytäneeni paremman. En mä koskaan sanoisi sitä miehestä joka on makuuni liian lyhyt, epätyylikäs, kyvytön sosiaaliseen kanssakäymiseen tai jonka henkinen penis on surkastuneempi kuin kirahvin siipilihakset tai koiran evät. En sellaisesta, jonka ääni ärsyttää, joka näyttää hyvältä vain pipo päässä, en syvästi uskossa olevasta, en liioin nöyristelevästä tai pää kumarassa kulkevasta. Tahdon sellaisen, joka on tarpeeksi mies minun makuuni. Säästän omia ja muidenkin hermoja, jos muistan pitää sen kriteerinä tästä ikuisuuteen.
***
Myönnettäköön, että jaksoin vielä tänään odottaa, josko virkamiespoika olisi muistanut olemassaoloni keskellä katastrofaalista alkoholisoitumisviikonloppuaan, laittanut vaikka viestiä tai jotain. Eipä laittanut. Tyhjensin puhelimeni viestimuistista niin hänet kuin koko viimeisen vuoden muunkin elämäni deletoimalla kaikki saapuneet ja lähetetyt viestit yhdellä komennolla.
Olen taas se surullinen tyttö.
Ilmoitin sille jo ennen narikkaa, että lähden vain ja ainoastaan nukkumaan, naistenvaivoi ja sillai, ja se oli sille kuulemma ihan ookoo. Aloin katumaan päätöstä siinä vaiheessa, kun sen äänen lisäksi ärsytti kuunnella myös sen juttujen sisältöä. Panemisen jälkeen olis ollut jokseenkin kätevämpi karata, kuin hetken kestäneiden unien jälkeen, kun se erehtyi kouraisemaan täydellistä persettäni ja mulla meni hermot. Se lähti röökille kerrosparvekkeelle, minä tsekkasin lompakkoni ettei se vahingossakaan olisi esimerkiksi näätinyt viimeisiä massejani. En tiedä, miksi sellainen mahdollisuus yhtäkkiä edes tuli mieleeni. Kaikki shotti-illan jälkeen jäljelle jääneet kahisevat ja kilisevät olivat tallessa, joten heitin takin päälleni, annoin vittumaisuuttani oikein pusunkin, totesin kiittimoi ja otin hatkat. Se jäi katkerana vinkumaan no vittu kiittimoi, oikein vittu kiittimoi, ja sen ääni oli niin helvetin raivostuttava, että olisin varmaan hakannut sen tajuttomaksi, jos olisin joutunut vielä hetkeksikään samaan tilaan jäämään.
Haahuilin kotiin aamun ensimmäisten julkisten kanssa yhtä matkaa ja podin vitunmoista morkkista. Oksetti tarpeeni läheisyyteen ja kunhan edes johonkin söpöön poikaan, tunsin itseni naurettavaksi ja typeräksi. Miksi mä edes otin sellaisen, joka ei jo suoraan ollut mitään verrattuna niihin, joita olen jäänyt ikävöimään. Vihaan hetkittäin iskevää optimismiani, tunnen itseni niin hyvin, että tiedän kyllä tasan tarkkaan, milloin vääränlaisen miehen mukaani ongin. Silti sorrun ajoittain niihin, eikä koskaan käteen jää muuta kuin häpeä.
Pakenin yksinäisyyttäni yöelämään tänäänkin. Jossain keskellä hymiönaamaisia känniääliöitä, juttelemaan tulleita mieshenkilöitä ja ihansöpöjä peruspoikia iski tajuntaani fakta, joka on ollut nenäni edessä noin koko elämäni, enkä sitä silti ole osannut itselleni säännöksi muotoilla. Mun on ihan turha edes yrittää mitään sellaisten tyyppien kanssa, jotka eivät ensinäkemältä ole sellaisia, joiden vierellä kehtaisin kävellä Ikuisuustapauksen nenän eteen ja sanoa olevani onnellisempi kuin hänen kanssaan, löytäneeni paremman. En mä koskaan sanoisi sitä miehestä joka on makuuni liian lyhyt, epätyylikäs, kyvytön sosiaaliseen kanssakäymiseen tai jonka henkinen penis on surkastuneempi kuin kirahvin siipilihakset tai koiran evät. En sellaisesta, jonka ääni ärsyttää, joka näyttää hyvältä vain pipo päässä, en syvästi uskossa olevasta, en liioin nöyristelevästä tai pää kumarassa kulkevasta. Tahdon sellaisen, joka on tarpeeksi mies minun makuuni. Säästän omia ja muidenkin hermoja, jos muistan pitää sen kriteerinä tästä ikuisuuteen.
***
Myönnettäköön, että jaksoin vielä tänään odottaa, josko virkamiespoika olisi muistanut olemassaoloni keskellä katastrofaalista alkoholisoitumisviikonloppuaan, laittanut vaikka viestiä tai jotain. Eipä laittanut. Tyhjensin puhelimeni viestimuistista niin hänet kuin koko viimeisen vuoden muunkin elämäni deletoimalla kaikki saapuneet ja lähetetyt viestit yhdellä komennolla.
Tämä sattuu niin maan perkeleesti, että olen oikeastaan turta edes suremaan. Olen vain turta. Hetkittäin nauran ja olen onnellinen, mutta tämäntason pohjatonta yksinäisyyttä en ole vuosiin tuntenut. Ystävärintamalla on kaikki enemmän kuin ihanasti, mutta kaipaan sitä ihan omaa, jolle olisin tärkein, joka ei etsisi toista tärkeää, omaa parisuhdetta, vaan jolle minä olisin se. Sellaista minulla ei ole. Ei ketään, joka tahtoisi nukahtaa ja herätä vieressäni tullen siitä onnellisemmaksi kuin mistään muusta. Minulla ei ole ketään, joka minut tekisi sillä onnelliseksi. Minulla ei ole enää juuri häntä, sillä tietyllä tavalla kaikista tärkeintä, joka minua viimeksi omaksi murukseen kutsui.
Olen taas se surullinen tyttö.
perjantai 19. helmikuuta 2010
Perjantaiii, satasen lainaan ja juon sen, perjantaiiiii miehen jostain mä saaaaan
Viime sunnuntaina iltapäiväauringon sokaisemana hoipuin korkkareilla jälkidarroissa viimeistä korttelia kotia kohti, kun iski maailmanomistajafiilis. En taas ole tilivelvollinen kenellekään, saan mennä kuten tykkään, panna ketä huvittaa, olla pelkäämättä kenen kanssa se pettää kenen takia jättää kenelle se soittaa mitä se tekee kenestä se tykkää tykkääkö minusta entä jos ei. Kun ei ole enää mitään, mitä tarvitsisi kenenkään pojan takia pelätä. Vähän kun läheisyyttä välillä saa niin hyvinhän täällä pärjää ilman sitäkin. Poikaa.
Missä lie se fiilis nyt, aamukofeiinit tulivat vessanpönttöön samaa reittiä mistä olin ne hetkeä aiemmin yrittänyt sisään tunkea. Erehdyin meinaan miettimään virkamiestä pitämässä palaveria jonkun horatsusihteerikön lämpimässä seurassa. Kas näin, hups kynä tipahti lattialle, sihteerikön minihame on lähestulkoon lyhyempi kuin allekirjoittaneen, täytyy kumartua noukkimaan lattialle pudonnut objekti, oho mikäs toinen objekti täältä löytyikään! Oon varmaan katsonut liikaa pornoa :(
Seuraavaksi mentyäni suihkun alle viilentämään tunteitani sain hienon idean: etsinpä perjantain kunniaksi jonkun, jolta voisin hieman kaipaamaani huomiota saada ja unohtaa edellisen epäonnistumiseni Naisena! Läheisyyttä ja kehuja! Vähän vonkaamista ja huokailua! Olin kovin innoissani suunnitelmastani, kunnes muistin taas olevani suurimman osan ajasta kyvytön hyväksikäyttämään yksilöitä pelkästään senhetkisten helppojen tarpeideni tyydyttämiseen, varsinkaan jos on vaarana, että toisella olisi omanikaltaisten tunteiden lisäksi jonkinlainen pidempiaikaistavoite. Tokihan voisin itsekin sellaista tahtoa, mutta nirsouteni heikentää kyvykkyyttäni sellaiseen prosentuaalisesti suuresti. Niinpä vittuunnuin itseeni jo tässä vaiheessa suunnitelmiani.
Sitten kuitenkin, kas kummaa, muistin toissaöisen uneni Ikuisuustapauksesta. Törmäsin häneen hereilläolomaailmassa viikko sitten, jolloin seuralaiseni intuitioepäilysvittuili minulle tämän eronneen tyttöystävästään. Ja kuten aina ennenkin, päivämaailma näyttäytyi minulle uusiksi unissani, en tosin enää muista, mitä siinä tapahtui. Saadakseni ajatukseni pois virkkkkkk EN VARMASTI ENÄÄ KIRJOITA SITÄ kaikenlaisista synkistä ja epäselvistä oksetuksista, jäin onnellisna miettimähän, kuinka kivaa meillä Ikuisuustapauksen kanssa oli niin monesti, ja kuinka monen kuukauden tauon jälkeen voisin jälleen pelkästä katseesta kävellä peräänsä sänkynsä viereen saakka. Enää ei ole ketään, ketä se kiinnostaisi. Ystäväni tosin ehkä hirttäisivät tai kalttaisivat minut asian johdosta, mutta kukas niitä jaksaisi kuunnella, jos syntisten paheideni vuoksi hieman rakkautta saisin.
Ajatukseni kehittyi eteenpäin kuin lisää-tähän-joku-nerokas-kielikuva (papukaijamerkki parhaimman keksivälle!) ja tajusin, että koska Ikuisuustapauksenkin aikoinaan saalistin työntämällä hänet selkä seinää vasten, hymyilemällä ja sanomalla hyvin viattomasti moi :) niin pystynen siihen uudestaankin, jos toisen yhtä potentiaalisen yksilön kohtaisin!
Siispä aion tänään hymyni kanssa suunnata suurkaupunkimme kiihkeästi sykkivään (ei vittu...) yöhön saalistamaan kuin vanhoina hyvinä aikoina konsanaan. Luvassa huomenna siis joko darra-angstausta kun kukaan ei rakasta mua, darra-angstausta kun uusi ystäväni osoittautui impotentiksi, darra-angstausta kun viina oli liian kallista tai darra-angstausta kun on niin paha darra. Mutta lupaan silti raportoida asiasta, rakkaat blogiystäväiseni ja varsinkin asiasta kommentoineet anonyymit, että taas voisitte tuntea olevanne onnellisia siitä, että elämänne menevän hyvin, kun vertaatte sitä omaani!
Missä lie se fiilis nyt, aamukofeiinit tulivat vessanpönttöön samaa reittiä mistä olin ne hetkeä aiemmin yrittänyt sisään tunkea. Erehdyin meinaan miettimään virkamiestä pitämässä palaveria jonkun horatsusihteerikön lämpimässä seurassa. Kas näin, hups kynä tipahti lattialle, sihteerikön minihame on lähestulkoon lyhyempi kuin allekirjoittaneen, täytyy kumartua noukkimaan lattialle pudonnut objekti, oho mikäs toinen objekti täältä löytyikään! Oon varmaan katsonut liikaa pornoa :(
Seuraavaksi mentyäni suihkun alle viilentämään tunteitani sain hienon idean: etsinpä perjantain kunniaksi jonkun, jolta voisin hieman kaipaamaani huomiota saada ja unohtaa edellisen epäonnistumiseni Naisena! Läheisyyttä ja kehuja! Vähän vonkaamista ja huokailua! Olin kovin innoissani suunnitelmastani, kunnes muistin taas olevani suurimman osan ajasta kyvytön hyväksikäyttämään yksilöitä pelkästään senhetkisten helppojen tarpeideni tyydyttämiseen, varsinkaan jos on vaarana, että toisella olisi omanikaltaisten tunteiden lisäksi jonkinlainen pidempiaikaistavoite. Tokihan voisin itsekin sellaista tahtoa, mutta nirsouteni heikentää kyvykkyyttäni sellaiseen prosentuaalisesti suuresti. Niinpä vittuunnuin itseeni jo tässä vaiheessa suunnitelmiani.
Sitten kuitenkin, kas kummaa, muistin toissaöisen uneni Ikuisuustapauksesta. Törmäsin häneen hereilläolomaailmassa viikko sitten, jolloin seuralaiseni intuitioepäilysvittuili minulle tämän eronneen tyttöystävästään. Ja kuten aina ennenkin, päivämaailma näyttäytyi minulle uusiksi unissani, en tosin enää muista, mitä siinä tapahtui. Saadakseni ajatukseni pois virkkkkkk EN VARMASTI ENÄÄ KIRJOITA SITÄ kaikenlaisista synkistä ja epäselvistä oksetuksista, jäin onnellisna miettimähän, kuinka kivaa meillä Ikuisuustapauksen kanssa oli niin monesti, ja kuinka monen kuukauden tauon jälkeen voisin jälleen pelkästä katseesta kävellä peräänsä sänkynsä viereen saakka. Enää ei ole ketään, ketä se kiinnostaisi. Ystäväni tosin ehkä hirttäisivät tai kalttaisivat minut asian johdosta, mutta kukas niitä jaksaisi kuunnella, jos syntisten paheideni vuoksi hieman rakkautta saisin.
Ajatukseni kehittyi eteenpäin kuin lisää-tähän-joku-nerokas-kielikuva (papukaijamerkki parhaimman keksivälle!) ja tajusin, että koska Ikuisuustapauksenkin aikoinaan saalistin työntämällä hänet selkä seinää vasten, hymyilemällä ja sanomalla hyvin viattomasti moi :) niin pystynen siihen uudestaankin, jos toisen yhtä potentiaalisen yksilön kohtaisin!
Siispä aion tänään hymyni kanssa suunnata suurkaupunkimme kiihkeästi sykkivään (ei vittu...) yöhön saalistamaan kuin vanhoina hyvinä aikoina konsanaan. Luvassa huomenna siis joko darra-angstausta kun kukaan ei rakasta mua, darra-angstausta kun uusi ystäväni osoittautui impotentiksi, darra-angstausta kun viina oli liian kallista tai darra-angstausta kun on niin paha darra. Mutta lupaan silti raportoida asiasta, rakkaat blogiystäväiseni ja varsinkin asiasta kommentoineet anonyymit, että taas voisitte tuntea olevanne onnellisia siitä, että elämänne menevän hyvin, kun vertaatte sitä omaani!
keskiviikko 17. helmikuuta 2010
kerroit että olen kaunista katseltavaa
Vietin paniikkikohtauksen jälkeisen yön yhden toisen pojan luona. Pokasin sen joskus huvikseni peruspubista, se oli niin itsevarman näköinen, että oli pakko saada kiusata sitä, päihittää se pelissä, jota se yleensä itse hallitsee. Tylytin sitä, vittuilin päin naamaa, pidin sen kiinnostusta yllä flirttailemalla sopivasti, lähdin mukaansa jatkoille ja jatkoilta kotiin ilman mitään fyysistä kanssakäymistä. Olin silloin(kin) ihastunut toiseen poikaan, mutten tietenkään kertonut. Ennen kuin nyt.
Olemme ensitapaamisesta lähtien olleet räjähdysherkkä yhdistelmä, pyhää vihaa jo vuodesta mitälie, ikuista vittuilua ja ärsyyntymistä. Tällä kertaa en kuitenkaan enää jaksanut jatkaa sitä. Näin sen pitkästä aikaa, ajauduimme juttelemaan keskenämme, myönsimme jollain kierolla tavalla lähestulkoon ikävöineemme toisiamme. Jossain vaiheessa se sitten kysyi jatkoille, kuten niin monta kertaa ennenkin, viihdynhän hänen kaveripiirissään yleensäkin. Kun vaihtoehtona oli ahdistava, yksinäinen hiljaisuus kotona, lähdin sen mukaan jopa huojentuneena.
Se poika sattuu olemaan virkamiespojan kaveri, tiesi tilanteemme ja ehkä siksikin pyysi mut mukaansa. Ei siksi, että kaverinsa naiseen kajoaisi, nokittaisi "mäpä sain sen myös, haha" (tai en sitä ainakaan todellakaan voisi kuvitella tapahtuvan), vaan koska tiesi, että juuri sen vuoksi olisin läsnä ihan muista syistä kuin kaikki sen naiset yleensä. Seurana, en pilluna.
Kiipesin liian lyhyessä hameessa yli lukossa olleen pihaportin, josta en koskaan koskaan koskaan ole suostunut edes yrittämään ylitse. Poika tsemppasi ja auttoi, ja kun olin ylhäällä uskaltamatta hypätä tai laskeutua, se tuli, tarttui kiinni ja käski irrottaa otteen. Ihminen, johon kaikista vähiten koskaan olisin suostunut luottamaan, mutta yhtäkkiä minä vaan luotin. Irrotin otteeni, tipahdin syliin, ja siitä se laski minut maahan. Minä, liian lyhyt hameeni ja poika, jonka kanssa meillä on yllättävän paljon yhteisiä käytösmalleja, vaikka niistä aina toisiamme solvaammekin.
Siellä me sitten oltiin kahdestaan, juotiin siideriä sohvalla, pidettiin jatkot vaikka muita ei paikalle ilmaantunut. Ei niitä kai alunperinkään ollut tulossa, vaikka jotenkin niin ajattelinkin. Tilanne oli absurdi. Kaupungin pahin naistenmies makasi pää sylissäni, silitin sen hiuksia kunnes se nukahti. Se oli kesy kuin kissanpentu, lähestulkoon yhtä söpökin. Olimme siinä ilman mitään muuta kuin vähän omituista, vastakkaiseen sukupuoleen kohdistuvaa läheisyydenkaipuuta. Ei mitään mahdollisuutta (pelkoa) tilanteen kehittymiseen seksiin, parisuhteeseen, välttämättä edes jatkuvampaan ystävyyteen. Vain se hetki, erilainen kuin yksikään kummankaan elämässä yleensä.
En mennyt nukkumaan sen kainaloon, vaikka mieli teki. Siitä olisin saanut morkkiksen, ja niin uskoakseni hänkin.
Aamudarrassa meininki oli vähän vähemmän intensiivinen, mutta silti kotoisa. Televisiosta tuli paskasarjoja, urheilua ja eläindokkari, me vaan maattiin sohvalla kommentoimassa "ei vittu", "voi ny vittu", "vittu", "vittu haha" sekä muuta yhtä romanttista ja ystävänpäivään sopivaa. Juteltiin välillä ihan ansiokkaastikin, ja lopulta se taas hinautui viereeni niin, että tajusin sen toivovan taas sitä yhtä. Ei siitä voinut erehtyä. Suostuin pyytämättä, silitin taas sen hiuksia, rapsutin niskaa, annoin sillä pienellä teolla sitä hellyyttä, jota se niin kaipasi. Minä ja se, pirullisella charmillaan teinityttöjä sarjassa kaatava, seksiä ilman tunteita keräävä, ainakin omasta mielestään machouros. Oikeasta kohdasta rapsuttaessa vahingossa kuin pieni kissanpentu.
Jos se lukisi tämän tekstin, olisin varmasti loppuelämäni maailman pahin huora, vittumaisin akka ja epäluotettavin juorukello, valehteleva narttu, häntä vain muiden lailla tahtonut, tyhmä ja epätoivoinen halpa nainen. Vain ja ainoastaan lutka. Mutta niin kauan kun asiaa ei sanota ääneen, olen ollut sellainen hetken helpotus, jota se ei osaisi keltään pyytää. Olen hetken ajan tehnyt sen onnelliseksi. Olen ollut jotain, mitä se ei olisi koskaan minusta uskonut löytävänsä, saati myöntänyt tahtovansa. Keneltäkään.
Huolenpitäjä. Taas kerran.
Olemme ensitapaamisesta lähtien olleet räjähdysherkkä yhdistelmä, pyhää vihaa jo vuodesta mitälie, ikuista vittuilua ja ärsyyntymistä. Tällä kertaa en kuitenkaan enää jaksanut jatkaa sitä. Näin sen pitkästä aikaa, ajauduimme juttelemaan keskenämme, myönsimme jollain kierolla tavalla lähestulkoon ikävöineemme toisiamme. Jossain vaiheessa se sitten kysyi jatkoille, kuten niin monta kertaa ennenkin, viihdynhän hänen kaveripiirissään yleensäkin. Kun vaihtoehtona oli ahdistava, yksinäinen hiljaisuus kotona, lähdin sen mukaan jopa huojentuneena.
Se poika sattuu olemaan virkamiespojan kaveri, tiesi tilanteemme ja ehkä siksikin pyysi mut mukaansa. Ei siksi, että kaverinsa naiseen kajoaisi, nokittaisi "mäpä sain sen myös, haha" (tai en sitä ainakaan todellakaan voisi kuvitella tapahtuvan), vaan koska tiesi, että juuri sen vuoksi olisin läsnä ihan muista syistä kuin kaikki sen naiset yleensä. Seurana, en pilluna.
Kiipesin liian lyhyessä hameessa yli lukossa olleen pihaportin, josta en koskaan koskaan koskaan ole suostunut edes yrittämään ylitse. Poika tsemppasi ja auttoi, ja kun olin ylhäällä uskaltamatta hypätä tai laskeutua, se tuli, tarttui kiinni ja käski irrottaa otteen. Ihminen, johon kaikista vähiten koskaan olisin suostunut luottamaan, mutta yhtäkkiä minä vaan luotin. Irrotin otteeni, tipahdin syliin, ja siitä se laski minut maahan. Minä, liian lyhyt hameeni ja poika, jonka kanssa meillä on yllättävän paljon yhteisiä käytösmalleja, vaikka niistä aina toisiamme solvaammekin.
Siellä me sitten oltiin kahdestaan, juotiin siideriä sohvalla, pidettiin jatkot vaikka muita ei paikalle ilmaantunut. Ei niitä kai alunperinkään ollut tulossa, vaikka jotenkin niin ajattelinkin. Tilanne oli absurdi. Kaupungin pahin naistenmies makasi pää sylissäni, silitin sen hiuksia kunnes se nukahti. Se oli kesy kuin kissanpentu, lähestulkoon yhtä söpökin. Olimme siinä ilman mitään muuta kuin vähän omituista, vastakkaiseen sukupuoleen kohdistuvaa läheisyydenkaipuuta. Ei mitään mahdollisuutta (pelkoa) tilanteen kehittymiseen seksiin, parisuhteeseen, välttämättä edes jatkuvampaan ystävyyteen. Vain se hetki, erilainen kuin yksikään kummankaan elämässä yleensä.
En mennyt nukkumaan sen kainaloon, vaikka mieli teki. Siitä olisin saanut morkkiksen, ja niin uskoakseni hänkin.
Aamudarrassa meininki oli vähän vähemmän intensiivinen, mutta silti kotoisa. Televisiosta tuli paskasarjoja, urheilua ja eläindokkari, me vaan maattiin sohvalla kommentoimassa "ei vittu", "voi ny vittu", "vittu", "vittu haha" sekä muuta yhtä romanttista ja ystävänpäivään sopivaa. Juteltiin välillä ihan ansiokkaastikin, ja lopulta se taas hinautui viereeni niin, että tajusin sen toivovan taas sitä yhtä. Ei siitä voinut erehtyä. Suostuin pyytämättä, silitin taas sen hiuksia, rapsutin niskaa, annoin sillä pienellä teolla sitä hellyyttä, jota se niin kaipasi. Minä ja se, pirullisella charmillaan teinityttöjä sarjassa kaatava, seksiä ilman tunteita keräävä, ainakin omasta mielestään machouros. Oikeasta kohdasta rapsuttaessa vahingossa kuin pieni kissanpentu.
Jos se lukisi tämän tekstin, olisin varmasti loppuelämäni maailman pahin huora, vittumaisin akka ja epäluotettavin juorukello, valehteleva narttu, häntä vain muiden lailla tahtonut, tyhmä ja epätoivoinen halpa nainen. Vain ja ainoastaan lutka. Mutta niin kauan kun asiaa ei sanota ääneen, olen ollut sellainen hetken helpotus, jota se ei osaisi keltään pyytää. Olen hetken ajan tehnyt sen onnelliseksi. Olen ollut jotain, mitä se ei olisi koskaan minusta uskonut löytävänsä, saati myöntänyt tahtovansa. Keneltäkään.
Huolenpitäjä. Taas kerran.
keskiviikko 27. tammikuuta 2010
minusta minuun on pitkä matka
Nukkumapaikkani siirtyi seinän viereen.
Ja silti minä hukun epävarmuuteeni toistuvasti, skitsoilen ja epäilen ja tukehdun nielaistuani koko kroppani täyttävät onnellisuusöverit pelkästä hämmennyksestä, kun ihan täysin ilman pienintäkään aavistusta puhelimeni soi ja mitäs sulle kuuluu? Eikä se ole enempää kuin puhelu eikä se välttämättä merkitse mitään enkä pääse epävarmuudestani yli silläkään kuin hetkeksi ja kadotan välimerkit ja lauserakenteet ja sitten taas hukun.
En niin koskaan nuku seinän vieressä. Yhden pitkäaikaisemman entisen kanssa joskus, ikuisuustapaus siihen opetti joten hänen kanssaan aina, ja viimekeväinen nukkui aina parisänkynsä yöpöytäpuolella, mikä velvoitti minut valvomaan seinää katsellen. Omassa sängyssäni en ole siihen kyennyt muistini mukaan koskaan. Tunnen oloni liian ahtaaksi, jos en ole reunalla pääsemässä toista herättämättä pois, roikuttamassa kättäni lattiaa kohden tai kääntemässä sängyn vierestä löytyvää kännykkää.
Edellisellä kerralla virkamies kommentoi valintaani sanoilla "no mene sitten siihen". Nyt se oli nukahtamaisillaan sängyn keskivaiheilla, kun meikit pestyäni saavuin huoneeseen. Katsoin sen kauneutta, jonka sen jokaisessa piirteessä näen, ja muistin taas, mitä sillä ihanan kuristavalla tunteella tarkoitetaan. Henkäisin itsekseni, mä pystyn tähän, ja kömmin viereen, seinän puolelle, "mä tuun tänne".
"Noni, hyvä."
En minä juuri nukkunut, hengitin koko yön sen ihoa ja olin tukehtua siihen tunteeseen, että oloni seinän vierellä oli hyvä parempi paras. Pohdin vaihtoehtoja "nukun tässä viimeistä yötä koskaan", "nukun seinän puolella vielä viiden vuoden päästäkin" ja kaikkea muuta siltä väliltä. Kaiken sen tuntemattomana tulevan tulevaisuuden edessä en voinut menettää hetkeäkään, joten minä valvoin, minuutti minuutilta, sekunteja itseeni imien.
Aamulla olin virkeä ja tyyni, illalla jo tärisin paniikeissani. En minä voi kun minä en luota, en minä osaa enkä minä uskalla. Maailma on ääretön, minä lopun ääriviivoihini, olen korkeintaan sitä minne ääneni kantaa, mutten mitään muuta. Voin yrittää hallita vain ihoni alla olevaa, mutta kuinka luottaisin toisen hoitavan oman osuutensa ja matkan itsestään minuun, sen yhteiseksi tarkoitetun alueen? Mistä minä tiedän, mitä mihinkään muuhun suuntaan on, kun en näe kuin itsestäni eteenpäin?
Ja silti minä hukun epävarmuuteeni toistuvasti, skitsoilen ja epäilen ja tukehdun nielaistuani koko kroppani täyttävät onnellisuusöverit pelkästä hämmennyksestä, kun ihan täysin ilman pienintäkään aavistusta puhelimeni soi ja mitäs sulle kuuluu? Eikä se ole enempää kuin puhelu eikä se välttämättä merkitse mitään enkä pääse epävarmuudestani yli silläkään kuin hetkeksi ja kadotan välimerkit ja lauserakenteet ja sitten taas hukun.
En niin koskaan nuku seinän vieressä. Yhden pitkäaikaisemman entisen kanssa joskus, ikuisuustapaus siihen opetti joten hänen kanssaan aina, ja viimekeväinen nukkui aina parisänkynsä yöpöytäpuolella, mikä velvoitti minut valvomaan seinää katsellen. Omassa sängyssäni en ole siihen kyennyt muistini mukaan koskaan. Tunnen oloni liian ahtaaksi, jos en ole reunalla pääsemässä toista herättämättä pois, roikuttamassa kättäni lattiaa kohden tai kääntemässä sängyn vierestä löytyvää kännykkää.
Edellisellä kerralla virkamies kommentoi valintaani sanoilla "no mene sitten siihen". Nyt se oli nukahtamaisillaan sängyn keskivaiheilla, kun meikit pestyäni saavuin huoneeseen. Katsoin sen kauneutta, jonka sen jokaisessa piirteessä näen, ja muistin taas, mitä sillä ihanan kuristavalla tunteella tarkoitetaan. Henkäisin itsekseni, mä pystyn tähän, ja kömmin viereen, seinän puolelle, "mä tuun tänne".
"Noni, hyvä."
En minä juuri nukkunut, hengitin koko yön sen ihoa ja olin tukehtua siihen tunteeseen, että oloni seinän vierellä oli hyvä parempi paras. Pohdin vaihtoehtoja "nukun tässä viimeistä yötä koskaan", "nukun seinän puolella vielä viiden vuoden päästäkin" ja kaikkea muuta siltä väliltä. Kaiken sen tuntemattomana tulevan tulevaisuuden edessä en voinut menettää hetkeäkään, joten minä valvoin, minuutti minuutilta, sekunteja itseeni imien.
Aamulla olin virkeä ja tyyni, illalla jo tärisin paniikeissani. En minä voi kun minä en luota, en minä osaa enkä minä uskalla. Maailma on ääretön, minä lopun ääriviivoihini, olen korkeintaan sitä minne ääneni kantaa, mutten mitään muuta. Voin yrittää hallita vain ihoni alla olevaa, mutta kuinka luottaisin toisen hoitavan oman osuutensa ja matkan itsestään minuun, sen yhteiseksi tarkoitetun alueen? Mistä minä tiedän, mitä mihinkään muuhun suuntaan on, kun en näe kuin itsestäni eteenpäin?
maanantai 4. tammikuuta 2010
"valvoja näytä tissit"
Oon ihan tyhmä ja aloin miettii juttui. Jos se ei enää tahtoiskaa treffaa mua. Jos se ei tuliskaan huomenna hakee mua, jos se blokkais mut messengeristään, poistais lärvikirjassa kavereista ja vaihtais numeroaan kertomatta mulle. Jos se ei haluais enää edes hipaista mua. Jos se haluis kaikki tai vaan jonkun muun kuin mut.
Oontyhmäläskipaskainhottavarumaällöttävä kiukkukiukkukiukku!
(Itseasiassa mulla on omasta mielestäni ihan kiva kroppa, toisinaan siedettävä naama, äärimmäisen hyvät vitsit ja hetkellisesti kadonnut äidin kielen taito plus aivan vitusti liikaa aikaa märehtiä jotain, minkä voisi faktat huomioiden luokitella oletettavasti turhaksi.)
(Muuten minulle kuuluu vaan alkoholia ja krapulaa. Ei mitään uutta tämän paikallisen pakokaasupilven peittämän taivaan alla.)
Oontyhmäläskipaskainhottavarumaällöttävä kiukkukiukkukiukku!
(Itseasiassa mulla on omasta mielestäni ihan kiva kroppa, toisinaan siedettävä naama, äärimmäisen hyvät vitsit ja hetkellisesti kadonnut äidin kielen taito plus aivan vitusti liikaa aikaa märehtiä jotain, minkä voisi faktat huomioiden luokitella oletettavasti turhaksi.)
(Muuten minulle kuuluu vaan alkoholia ja krapulaa. Ei mitään uutta tämän paikallisen pakokaasupilven peittämän taivaan alla.)
tiistai 22. syyskuuta 2009
aamupalaksi palasaippuaa
Odotan varsin mielenkiinnolla sitä aamua, kun päädyn pesemään hampaani hoitoaineella, laitan hiuksiini hammastahnaa, pesen kasvoni shampoolla, piirrän rajaukset kynsilakalla, keitän kahvinkeittimessä soijarouhelientä tai lähden ulos ilman housuja. On itseasiassa hyvin yllättävää, että tällä hetkellä pahimmat vahingot ovat taitaneet olla hiustenpesu voimakkaalla kasvojenpuhdistusaineella ja käsivoiteen laittaminen kasvoihin. Joskus lähdin kouluun epähuomiossa ilman rintsikoita, mutta siitä on jo vuosia. Nykyisin pääsen korkeintaan roskakatoksille asti, kunnes tunnen jonkin olevan huonosti. Tissithän ne. Tunnen myötähäpeää itseni puolesta, hävetähän en varsinaisesti osaa.
Innolla odotan myös sitä iltaa, jolloin pesen silmämeikit kynsilakanpoistoaineella. Sekin on ollut monesti lähellä.
Innolla odotan myös sitä iltaa, jolloin pesen silmämeikit kynsilakanpoistoaineella. Sekin on ollut monesti lähellä.
maanantai 31. elokuuta 2009
Ei voi löytää itseään Goalta jos on hukannut itsensä Pasilaan.
Miksi jotkut ihmiset tekevät olemisestaan niin vaikeaa? Miksi tylsä elämä ilman yrittämistä olisi parempaa, kuin elämä yrityksillä, epäonnistumisilla ja onnistumisilla? Mikä huonoissa päivissä pelottaa?
Mitä ihmiset ajavat takaa, kun he tahtovat "löytää itsensä"? Miksi kyseistä toimenpidettä on niin mahdotonta suorittaa normaalia arkea viettäen? Miten itsensä kadottaminen eroaa normaalista elämän tuomasta muutoksesta? Milloin ihminen lopulta on kokonainen? Mitä sitten tapahtuu?
Miksi rakkaus muka loppuu kesken, ettei sitä muka riitä kuin yhdelle kerrallaan? Miten se muka on toiselta pois, jos rakastaa toistakin? Miksi kaikki pitäisi arvottaa järjestykseen ja miksi jotkut kokevat arvostuksensa vähempiarvoiseksi, jos arvostat jotain toistakin yhtä paljon? Jos rakkautta ei koskaan ole maailmassa tarpeeksi, miksi toisille annettu rakkaus sitten on liikaa?
Mitä ihmiset ajavat takaa, kun he tahtovat "löytää itsensä"? Miksi kyseistä toimenpidettä on niin mahdotonta suorittaa normaalia arkea viettäen? Miten itsensä kadottaminen eroaa normaalista elämän tuomasta muutoksesta? Milloin ihminen lopulta on kokonainen? Mitä sitten tapahtuu?
Miksi rakkaus muka loppuu kesken, ettei sitä muka riitä kuin yhdelle kerrallaan? Miten se muka on toiselta pois, jos rakastaa toistakin? Miksi kaikki pitäisi arvottaa järjestykseen ja miksi jotkut kokevat arvostuksensa vähempiarvoiseksi, jos arvostat jotain toistakin yhtä paljon? Jos rakkautta ei koskaan ole maailmassa tarpeeksi, miksi toisille annettu rakkaus sitten on liikaa?
torstai 20. elokuuta 2009
fairytale gone lintumettä
Piparmintun kommentti sorsanmetsästysajan ensimmäisen päivän tärkeydestä toi mieleeni teiniaikojen kiihkeän lomaromanssini, joka kulminoitui edellämainittuun maagiseen ajankohtaan.
Tapasimme kesäriennoissa, ihastuin niihin sinisiin silmiin ensimmäisellä räpäytyksellä. Heinälatoon asti emme päätyneet, tuijoteltiin pilviä ja toisiamme vastaleikatulla nurmikolla. Dagen efter ei siis ollut kuivattuja ruohonkorsia suussa, paidan sisältä kyllä löytyi apilaa.
Kesä olisi kestänyt ikuisesti, mutta välimatka teki syksyn. Emme asuneet samassa kaupungissa, joten tapaamisten järjestäminen oli päivä- ja yötyötä ilman palkkaa. Lopulta molempien kalentereista löytyi toiselle sopiva tila puhelinluettelo-osuuden lisäksi myös tietyn päivän kohdalta, syyskuun toisena viikonloppuna. Piirrettyyn sydämeen mahtui värin lisäksi nimikin, parin tuskaisen ikäväviikon jälkeen koko päivä pelkkää häntä.
No, poikahan oli kovasti tulossa luokseni illan viimeisellä bussilla yhdeksäs syyskuuta, kunnes tajusi seuraavan päivän aloittavan metsäkanalintujen metsästysajan. Sen priorisoinnin meikätipu hävis, vaikka taatusti oisin ollut paremmassa lihassa kuin ne, joiden perään se päätti lähteä juoksemaan.
Niin siis saapui syksy, metsäkanalintuja tipahteli taivaalta kuin vesipisaroita sienien päälle sateella. Tarina ei kerro, minkä pituinen oli se, mutta kesäpäivä, vastaleikatun nurmen tuoksu ja siniset silmät ovat luoneet sellaisen lähtötason, että vaikutuksen tehdäkseen este on ylitettävä aikamoisella seipäällä.
Tai jotain.
Tapasimme kesäriennoissa, ihastuin niihin sinisiin silmiin ensimmäisellä räpäytyksellä. Heinälatoon asti emme päätyneet, tuijoteltiin pilviä ja toisiamme vastaleikatulla nurmikolla. Dagen efter ei siis ollut kuivattuja ruohonkorsia suussa, paidan sisältä kyllä löytyi apilaa.
Kesä olisi kestänyt ikuisesti, mutta välimatka teki syksyn. Emme asuneet samassa kaupungissa, joten tapaamisten järjestäminen oli päivä- ja yötyötä ilman palkkaa. Lopulta molempien kalentereista löytyi toiselle sopiva tila puhelinluettelo-osuuden lisäksi myös tietyn päivän kohdalta, syyskuun toisena viikonloppuna. Piirrettyyn sydämeen mahtui värin lisäksi nimikin, parin tuskaisen ikäväviikon jälkeen koko päivä pelkkää häntä.
No, poikahan oli kovasti tulossa luokseni illan viimeisellä bussilla yhdeksäs syyskuuta, kunnes tajusi seuraavan päivän aloittavan metsäkanalintujen metsästysajan. Sen priorisoinnin meikätipu hävis, vaikka taatusti oisin ollut paremmassa lihassa kuin ne, joiden perään se päätti lähteä juoksemaan.
Niin siis saapui syksy, metsäkanalintuja tipahteli taivaalta kuin vesipisaroita sienien päälle sateella. Tarina ei kerro, minkä pituinen oli se, mutta kesäpäivä, vastaleikatun nurmen tuoksu ja siniset silmät ovat luoneet sellaisen lähtötason, että vaikutuksen tehdäkseen este on ylitettävä aikamoisella seipäällä.
Tai jotain.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)