Näytetään tekstit, joissa on tunniste riittämättömyys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste riittämättömyys. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 21. helmikuuta 2010

niin hyvää ettei sanotuksi saa

Ja minähän pokasin. Näin, menin ja sain sen mukaani. Kaksi korttelia baarista taksitolppaa kohden oli vielä kivaa, sitten sen ääni alkoi ärsyttää. Hiljensin sen pussaamalla.

Ilmoitin sille jo ennen narikkaa, että lähden vain ja ainoastaan nukkumaan, naistenvaivoi ja sillai, ja se oli sille kuulemma ihan ookoo. Aloin katumaan päätöstä siinä vaiheessa, kun sen äänen lisäksi ärsytti kuunnella myös sen juttujen sisältöä. Panemisen jälkeen olis ollut jokseenkin kätevämpi karata, kuin hetken kestäneiden unien jälkeen, kun se erehtyi kouraisemaan täydellistä persettäni ja mulla meni hermot. Se lähti röökille kerrosparvekkeelle, minä tsekkasin lompakkoni ettei se vahingossakaan olisi esimerkiksi näätinyt viimeisiä massejani. En tiedä, miksi sellainen mahdollisuus yhtäkkiä edes tuli mieleeni. Kaikki shotti-illan jälkeen jäljelle jääneet kahisevat ja kilisevät olivat tallessa, joten heitin takin päälleni, annoin vittumaisuuttani oikein pusunkin, totesin kiittimoi ja otin hatkat. Se jäi katkerana vinkumaan no vittu kiittimoi, oikein vittu kiittimoi, ja sen ääni oli niin helvetin raivostuttava, että olisin varmaan hakannut sen tajuttomaksi, jos olisin joutunut vielä hetkeksikään samaan tilaan jäämään.

Haahuilin kotiin aamun ensimmäisten julkisten kanssa yhtä matkaa ja podin vitunmoista morkkista. Oksetti tarpeeni läheisyyteen ja kunhan edes johonkin söpöön poikaan, tunsin itseni naurettavaksi ja typeräksi. Miksi mä edes otin sellaisen, joka ei jo suoraan ollut mitään verrattuna niihin, joita olen jäänyt ikävöimään. Vihaan hetkittäin iskevää optimismiani, tunnen itseni niin hyvin, että tiedän kyllä tasan tarkkaan, milloin vääränlaisen miehen mukaani ongin. Silti sorrun ajoittain niihin, eikä koskaan käteen jää muuta kuin häpeä.


Pakenin yksinäisyyttäni yöelämään tänäänkin. Jossain keskellä hymiönaamaisia känniääliöitä, juttelemaan tulleita mieshenkilöitä ja ihansöpöjä peruspoikia iski tajuntaani fakta, joka on ollut nenäni edessä noin koko elämäni, enkä sitä silti ole osannut itselleni säännöksi muotoilla. Mun on ihan turha edes yrittää mitään sellaisten tyyppien kanssa, jotka eivät ensinäkemältä ole sellaisia, joiden vierellä kehtaisin kävellä Ikuisuustapauksen nenän eteen ja sanoa olevani onnellisempi kuin hänen kanssaan, löytäneeni paremman. En mä koskaan sanoisi sitä miehestä joka on makuuni liian lyhyt, epätyylikäs, kyvytön sosiaaliseen kanssakäymiseen tai jonka henkinen penis on surkastuneempi kuin kirahvin siipilihakset tai koiran evät. En sellaisesta, jonka ääni ärsyttää, joka näyttää hyvältä vain pipo päässä, en syvästi uskossa olevasta, en liioin nöyristelevästä tai pää kumarassa kulkevasta. Tahdon sellaisen, joka on tarpeeksi mies minun makuuni. Säästän omia ja muidenkin hermoja, jos muistan pitää sen kriteerinä tästä ikuisuuteen.

***

Myönnettäköön, että jaksoin vielä tänään odottaa, josko virkamiespoika olisi muistanut olemassaoloni keskellä katastrofaalista alkoholisoitumisviikonloppuaan, laittanut vaikka viestiä tai jotain. Eipä laittanut. Tyhjensin puhelimeni viestimuistista niin hänet kuin koko viimeisen vuoden muunkin elämäni deletoimalla kaikki saapuneet ja lähetetyt viestit yhdellä komennolla.

Tämä sattuu niin maan perkeleesti, että olen oikeastaan turta edes suremaan. Olen vain turta. Hetkittäin nauran ja olen onnellinen, mutta tämäntason pohjatonta yksinäisyyttä en ole vuosiin tuntenut. Ystävärintamalla on kaikki enemmän kuin ihanasti, mutta kaipaan sitä ihan omaa, jolle olisin tärkein, joka ei etsisi toista tärkeää, omaa parisuhdetta, vaan jolle minä olisin se. Sellaista minulla ei ole. Ei ketään, joka tahtoisi nukahtaa ja herätä vieressäni tullen siitä onnellisemmaksi kuin mistään muusta. Minulla ei ole ketään, joka minut tekisi sillä onnelliseksi. Minulla ei ole enää juuri häntä, sillä tietyllä tavalla kaikista tärkeintä, joka minua viimeksi omaksi murukseen kutsui.

Olen taas se surullinen tyttö.

keskiviikko 27. tammikuuta 2010

minusta minuun on pitkä matka

Nukkumapaikkani siirtyi seinän viereen.

Ja silti minä hukun epävarmuuteeni toistuvasti, skitsoilen ja epäilen ja tukehdun nielaistuani koko kroppani täyttävät onnellisuusöverit pelkästä hämmennyksestä, kun ihan täysin ilman pienintäkään aavistusta puhelimeni soi ja mitäs sulle kuuluu? Eikä se ole enempää kuin puhelu eikä se välttämättä merkitse mitään enkä pääse epävarmuudestani yli silläkään kuin hetkeksi ja kadotan välimerkit ja lauserakenteet ja sitten taas hukun.


En niin koskaan nuku seinän vieressä. Yhden pitkäaikaisemman entisen kanssa joskus, ikuisuustapaus siihen opetti joten hänen kanssaan aina, ja viimekeväinen nukkui aina parisänkynsä yöpöytäpuolella, mikä velvoitti minut valvomaan seinää katsellen. Omassa sängyssäni en ole siihen kyennyt muistini mukaan koskaan. Tunnen oloni liian ahtaaksi, jos en ole reunalla pääsemässä toista herättämättä pois, roikuttamassa kättäni lattiaa kohden tai kääntemässä sängyn vierestä löytyvää kännykkää.

Edellisellä kerralla virkamies kommentoi valintaani sanoilla "no mene sitten siihen". Nyt se oli nukahtamaisillaan sängyn keskivaiheilla, kun meikit pestyäni saavuin huoneeseen. Katsoin sen kauneutta, jonka sen jokaisessa piirteessä näen, ja muistin taas, mitä sillä ihanan kuristavalla tunteella tarkoitetaan. Henkäisin itsekseni, mä pystyn tähän, ja kömmin viereen, seinän puolelle, "mä tuun tänne".

"Noni, hyvä."

En minä juuri nukkunut, hengitin koko yön sen ihoa ja olin tukehtua siihen tunteeseen, että oloni seinän vierellä oli hyvä parempi paras. Pohdin vaihtoehtoja "nukun tässä viimeistä yötä koskaan", "nukun seinän puolella vielä viiden vuoden päästäkin" ja kaikkea muuta siltä väliltä. Kaiken sen tuntemattomana tulevan tulevaisuuden edessä en voinut menettää hetkeäkään, joten minä valvoin, minuutti minuutilta, sekunteja itseeni imien.

Aamulla olin virkeä ja tyyni, illalla jo tärisin paniikeissani. En minä voi kun minä en luota, en minä osaa enkä minä uskalla. Maailma on ääretön, minä lopun ääriviivoihini, olen korkeintaan sitä minne ääneni kantaa, mutten mitään muuta. Voin yrittää hallita vain ihoni alla olevaa, mutta kuinka luottaisin toisen hoitavan oman osuutensa ja matkan itsestään minuun, sen yhteiseksi tarkoitetun alueen? Mistä minä tiedän, mitä mihinkään muuhun suuntaan on, kun en näe kuin itsestäni eteenpäin?