ehkä päivä tääkin on mua varten

Suunnilleen viikko sitten yönä X kello nolla neljäkymmentäseitsemän välähti tajuntaani lause, jolla tulen aloittamaan kirjan.

Voi kun mulla menis itseluottamus ja taidot samaa tahtia haaveiden kanssa. Lyttään hetkellisiä tai pidempiaikaisiakin haavekuviani kerta toisensa jälkeen perustelemalla itselleni niiden mahdottomuutta latomalla tiskiin faktoja kyvyttömyydestäni. Koen olevani niin laiska, tyhmä ja saamaton, etten koskaan voisi saavuttaa tarvittavia taitoja. Ja se, mihin tahtoni ja taitoni ehkä riittäisivätkin, jää kiinni rahasta eli rahattomuudesta.

Kirjoitin päiväkirjaan minä yritän opetella olemaan onnellinen vähemmän kuluttavasti ja masentumatta tulevaisuudesta etukäteen. Jos vaan alkaisin tehdä, yrittää, pelkäämättä tulevia pahoja päiviä, toivoen että tämä alkava olisi hyvä eikä jäisi viimeisekseni. Ei kai kannata pelätä sellaista pahaa, mitä ei ehkä koskaan tulekaan.


Ja niissä menneissä ei pitäisi elää, mutta jaksan tämänkin väsymyksen takia ankean maanantain aamupäivän sillä hassusti sisintä sekoittavalla ololla, joka tuli taas eilen sohvalla maatessa. Telkkarissa meni punaisia muurahaisia, dlirboja ja muita örkkimörkkejä, joita en uskaltanut katsoa. Suljin silmäni, painoin kasvoni vihreään huppariin, kiedoin kädet tiukemmin ympärille ja imin itseeni hapen sijaan onnellisuutta. Paras poika ikinä.