it's the end of the world as i do it

Heräsin kuudelta, vilkaisin kelloa ja samalla yritin käpertyä kainaloon, pussata unipöhnäisenä ja nukahtaa siihen onnellisena. Säikähdin kun toinen ei ollutkaan vieressäni. Silmät aukesivat kunnolla, pomppasin istuma-asentoon ja pohdin, olisiko se voinut mennä vessaan, vai nukkuuko se mieluummin sohvalla kuin vieressäni, apua apua apua mitä tapahtuu?

Sitten tajusin, ettei hän ole täällä. Ei niin, että olisi lähtenyt, ei ollut alunperin tullutkaan. Välissä on taas satoja kilometrejä, mykkiä puhelimia soitonsiirtoineen ja äärettömyyksiin ulottuva epävarmuuteni.

Riikan kommentti edelliseen tekstiin havahdutti minut tajuamaan, kuinka vahvasti epävarmuuteni on epävarmuutta itsestäni. Minulle iski jatkuva ahdistus, että olen tehnyt tai sanonut jotain peruuttamattoman typerää. Viimeksi nähdessämmekin olin hiljainen ja koko ajan repeämässä itkemään, mistä saan nyt syyn vihata itseäni entistä enemmän. On vaikea rakastaa sellaista, joka ei rakasta itseään.


Tajuan hetki hetkeltä enemmän, kuinka paljon minulla on vielä käsiteltävää itseni kanssa. Ei minusta ole tähän, epävarmuudeltani en kykene olemaan sellaisen ihmisen kanssa, josta pidän niin heikkopäisesti, että etsin häntä unenpöpperössä sängystäni tajuamatta, että olen jo vuosia tottunut nukkumaan suurimman osan öistäni yksin. Syöksyn taas vuoristoradassani alamäkeen sellaista kyytiä, että vaununi ei meinaa pysyä raiteillaan. En voi vaatia keneltäkään sellaista, mitä tässä vaiheessa tarvitsisin. Vainoharhaisuuteni tappaa tunteet kummaltakin osapuolelta. Epävarmuuteni ajaa minut ajamaan toisenkin kauemmas.

En minä osaa ottaa hitaasti, koska elämäni on aina yhtä syöksykierrettä suuntaan tai toiseen. Vaadin toiselta jotain sellaista, mitä en tahdo tarvita, ja jota pyytämättä saatuani olen edellisten kohdalla ahdistunut ja pistänyt ne kävelemään matkoihinsa. Järjestelmällisesti tuhoan mahdollisuuteni olla onnellinen jonkun toisen ansiosta. Ei musta riitä kuin itselleni. Jos helvetin täydellisen hyvä olo ja potentiaalinen tulevaisuus toisen kanssa ajaa minut tällaiseen oksettavaan märehtimiseen ja vainoharhaiseen paniikkiin... En minä halua olla tällainen, en tahdo käyttäytyä näin. En minä kestä tätä. Minun on helpompi luovuttaa.

Anteeksi poika, ei se johdu sinusta vaan minusta. Poistan sydäntunnisteen, ei minulla ole sellaista. Ilman viittä ihmettä, ihmeparantumista, toimivaa lääkitystä, ajatusten lukemista, oikeita sanoja ja kosintaa tämä taisi olla tässä.