jotain pinkkiä, jotain lainattua

Se on aina yhtä hassu tunne lukea jonkun toisen blogista jotain, miltä itsestä juuri sillä hetkellä tuntuu.

Noicea lainaten:

"Vähän kuin eläisin maniavaiheessa, mutta siltikään en vielä oikein jaksa tehdä mitään. Se siitä maniasta siis, mutta joku outo vaihe minulla kuitenkin on päällä. Keväällä minä kyllä heräilen vähän henkiin, vaihdan farkut hameisiin, mustan pinkkiin ja hymyilen kaupungilla kävellessäni."

Niinhän minä teen. Hymyilen itsekseni kodin seinien sisällä, hameeseen pukeutuneena odotan poikaa töistä, tunnen itseni hyvinvoivaksi vaikken kykenekään tekemään mitään. Tuoksun vadelmalta, kohta meikkaan, syön jotain. Se tulee tänne, aukaistessani oven kiedon kädet kaulalleen, suutelen kynnyksellä minuutin välittämättä ovisilmistään pehmopornoa seuraavista naapureista, kunnes se siirtää kädet lantioltani alemmas, nostaa mut syliinsä ja kantaa sisälle. Ilta menee joko sydämenlyöntejä kuunnellessa tai sitten lähdemme johonkin, kuljemme keväässä, minulla on vieläkin hame ja ehkä jotain pinkkiä. Hymyilen ja se antaa minulle pikaisen pusun punaisissa valoissa. En ole maaninen, kellun tekemättömyyden depressiossa rästejä kasaten, yhteiskunnallisesti yleishyödyttömänä, työkyvyttömänä turhakkeena, mutten silti ole aivan totaalisen turha. Olemassaolollani on merkitystä ainakin yhdelle.

Antakaa mieluummin se (hypo)mania, ehdin tukehtua omaan sanasiirappiini jos minulla ei ole mitään, miksi räpiköidä näppäimistön sijaan maailmalla.