minusta minuun on pitkä matka

Nukkumapaikkani siirtyi seinän viereen.

Ja silti minä hukun epävarmuuteeni toistuvasti, skitsoilen ja epäilen ja tukehdun nielaistuani koko kroppani täyttävät onnellisuusöverit pelkästä hämmennyksestä, kun ihan täysin ilman pienintäkään aavistusta puhelimeni soi ja mitäs sulle kuuluu? Eikä se ole enempää kuin puhelu eikä se välttämättä merkitse mitään enkä pääse epävarmuudestani yli silläkään kuin hetkeksi ja kadotan välimerkit ja lauserakenteet ja sitten taas hukun.


En niin koskaan nuku seinän vieressä. Yhden pitkäaikaisemman entisen kanssa joskus, ikuisuustapaus siihen opetti joten hänen kanssaan aina, ja viimekeväinen nukkui aina parisänkynsä yöpöytäpuolella, mikä velvoitti minut valvomaan seinää katsellen. Omassa sängyssäni en ole siihen kyennyt muistini mukaan koskaan. Tunnen oloni liian ahtaaksi, jos en ole reunalla pääsemässä toista herättämättä pois, roikuttamassa kättäni lattiaa kohden tai kääntemässä sängyn vierestä löytyvää kännykkää.

Edellisellä kerralla virkamies kommentoi valintaani sanoilla "no mene sitten siihen". Nyt se oli nukahtamaisillaan sängyn keskivaiheilla, kun meikit pestyäni saavuin huoneeseen. Katsoin sen kauneutta, jonka sen jokaisessa piirteessä näen, ja muistin taas, mitä sillä ihanan kuristavalla tunteella tarkoitetaan. Henkäisin itsekseni, mä pystyn tähän, ja kömmin viereen, seinän puolelle, "mä tuun tänne".

"Noni, hyvä."

En minä juuri nukkunut, hengitin koko yön sen ihoa ja olin tukehtua siihen tunteeseen, että oloni seinän vierellä oli hyvä parempi paras. Pohdin vaihtoehtoja "nukun tässä viimeistä yötä koskaan", "nukun seinän puolella vielä viiden vuoden päästäkin" ja kaikkea muuta siltä väliltä. Kaiken sen tuntemattomana tulevan tulevaisuuden edessä en voinut menettää hetkeäkään, joten minä valvoin, minuutti minuutilta, sekunteja itseeni imien.

Aamulla olin virkeä ja tyyni, illalla jo tärisin paniikeissani. En minä voi kun minä en luota, en minä osaa enkä minä uskalla. Maailma on ääretön, minä lopun ääriviivoihini, olen korkeintaan sitä minne ääneni kantaa, mutten mitään muuta. Voin yrittää hallita vain ihoni alla olevaa, mutta kuinka luottaisin toisen hoitavan oman osuutensa ja matkan itsestään minuun, sen yhteiseksi tarkoitetun alueen? Mistä minä tiedän, mitä mihinkään muuhun suuntaan on, kun en näe kuin itsestäni eteenpäin?

minne katosi päivät joina en voinut nähdä häntä

Sanokaa hei mun mielenterveydelle. Se on mun mielikuvituskaveri.

Näin unta, että se poika oli Japanissa, laittoi vaan viime hetkellä viestiä, että "joo sori, ei me nyt vaan voida nähdä". Samalla hetkellä kun unessa luin sitä, tässä elämässä puhelimeni hälyytti viestin merkiksi. Tähän aikaan aamusta. Ei minulle kukaan laita viestiä tähän aikaan aamusta.

En edes katsonut viestin lähettäjää, arvasin kyllä keneltä se on. Siinä luki "jee, tänään!" ja mä olen vaan vuoden ekan tiistain kunniaksi maailman onnellisin tyttö ainakin aamulla kello kahdeksan kaksikymmentäkaksi. Tietenkin vastasin viestiin kertomalla painajaiskatastrofini. Nyt se nauraa siellä räkäisesti ja kohta varmaan vittuilee, että enneuni, ei muuten nähdäkään. Mutta perkele, jos maailma ei saa minua tai häntä hengiltä ennen iltapäivää niin me tasan tarkkaan nähdään.

Että odottavan aika tuntuukin pitkältä, vaikka meneekin ihan yliluonnollisen nopeasti.