nuori, vihainen, kaunis (ja ylpee)

Lähdin alhaisesta yksinäisyydestä kaupungin kesäyöhön. Poikakaveri oli mennyt kavereidensa kanssa, mua tympäisi istua yksin himassa, joten kun kutsu kävi niin hyppäsin autoon ja lähdin kohti tuntematonta tuttua.

En muista koska viimeksi olisin ollut näin pitkään käymättä baareissa. Alkoholi on aiheuttanut koko vuoden ajan vain hillittömiä itkukohtauksia ja seuraavan aamun vainoja, joten olen pysynyt viimeiset viisi viikkoa melkolailla tukevasti kotioloissa vappua lukuunottamatta. Silloinkin tosin oli kotibileet ja se itkukohtaus aamuvainoineen, ah. The Poikaystävä on luonnollisesti ollut hyvä (teko)syy jumittaa viikonloput kantapaikan valojen hellän huoman sijaan ihan elävän ihmisen kainalossa.

Mutta menipä perkeleen hienosti tämäkin reissu. 1) Meni hermo tmphen, en vastannut viestiin, sain kuulla kaverilta että sen kaveri oli käskenyt minun vastata, no jee ja vittu, miksi se ei voi soittaa suoraan mulle jos tahtoo kuulla jotain. En edelleenkään ole viesti-ihmisiä. 2) Seura, jonka vuoksi olin lupautunut kotoa poistumaan, oli aivan vitusti myöhässä. Kivahan se oli lähteä puoli kahden aikaan, kun naama ja loppukin nainen oli valmiina jo kymmeneltä. 3) Kaikista maailman yökerhoista valitsimme sellaisen, jossa juuri tänään sattui kreisibailaamaan myös pomoni. Keskellä viikon sairaslomaa on kohtaaminen vallan hilpeää, varsinkin kun saikkutodistuksenkin työpaikalle vei tmp. F-koodit eivät ole tarttuvia tauteja. Haista koko maailma paska. 4) Kotimatkalla takapenkillä hengaili lauma känniääliöitä, joista yksi päätti laulaa radiosta raikaneen Umbrellan tahtiin kotimaisen läskiversion. Sanasta sanaan. 5) Olin selvinpäin, henkisesti ja hieman fyysisestikin pahoinvoiva, reissu kesti pari tuntia ja rahaa meni silti kymppi, eli noin puolet koko elämäni budjetista. :(


Oikeastaan jäi silti hyvä fiilis. Takapenkin kultakurkun vieraillessa 24/7-ravitsemusliikkeessä istuin katuvalojen alla kuskin roolia toteuttaneen kind of -bestikseni autossa pelkääjänpaikalla pienenä, väsyneenä ja sisäisesti surkeana. Tajusin ensimmäistä kertaa koko illan aikana tarkistaa, missä kondiksessa naamani meikkipinta oli. Aukaisin peilin, ja totesin, ettei mitään ollut päätynyt vääriin paikkoihin. Huokaisin jotain helpotukseen viittaavaa, kun se ratin takana istunut rakas tyttölapsi siirsi kätensä silittämään hiuksiani ja sanoi, että olen kaunis. Että olen aina kaunis, niin taas tänäänkin. Mulla meni pala kurkkuun, enkä osannut sanoa mitään. Se kyllä kertoo sen useinkin, ei hoe liikaa, mutta tietyillä hetkillä kommentoi. Eikä se ole mielistelevää, ei edes teeskenneltyä, tiedän ja luotan jo hänen näkevän minut kauniina. Kokonaisvaltaisesti.

En minä kuule sitä muilta, en ulkonäköön viittaavana. Yksittäisiä asioita ehkä kommentoidaan, kroppaa, vaatteita, hiuksia, luonnetta joskus, mutta ei noin. En useinkaan tunne itseäni rumaksi, ainakaan kun olen tehnyt tarvittavat ehostukset näyttääkseni yhteiskuntakelpoiselta, mutta tiedän varsin hyvin, etten ole mitään missimateriaalia. Jokapäiväisten valintojeni myötä harvoin kai näytän aivan tusinatytöltäkään. Mutta kaunis, kaunis, se on kohdallani harvinainen sana.

En koe pinnallisena nähdä kauneutta silmillä havaittavissa asioissa. Olen esteetikko, haalin ympärilleni (pääasiassa elotonta) kauneutta antamaan visuaalista mielihyvää. Jos joku näkee kauneutta myös minussa, se hätkähdyttää lämpimän tunteen mielihyväkeskuksessani.

Tahdon kertoa sen saman jollekulle, tarkoittaa sitä oikeasti, ehkä parantaa hänen päiväänsä pienesti.


Kommenttihuoraan:
Kertokaa tai näyttäkää minulle asioita, jotka ovat teidän mielestänne kauniita. Kiitos. ♥