minusta minuun on pitkä matka

Nukkumapaikkani siirtyi seinän viereen.

Ja silti minä hukun epävarmuuteeni toistuvasti, skitsoilen ja epäilen ja tukehdun nielaistuani koko kroppani täyttävät onnellisuusöverit pelkästä hämmennyksestä, kun ihan täysin ilman pienintäkään aavistusta puhelimeni soi ja mitäs sulle kuuluu? Eikä se ole enempää kuin puhelu eikä se välttämättä merkitse mitään enkä pääse epävarmuudestani yli silläkään kuin hetkeksi ja kadotan välimerkit ja lauserakenteet ja sitten taas hukun.


En niin koskaan nuku seinän vieressä. Yhden pitkäaikaisemman entisen kanssa joskus, ikuisuustapaus siihen opetti joten hänen kanssaan aina, ja viimekeväinen nukkui aina parisänkynsä yöpöytäpuolella, mikä velvoitti minut valvomaan seinää katsellen. Omassa sängyssäni en ole siihen kyennyt muistini mukaan koskaan. Tunnen oloni liian ahtaaksi, jos en ole reunalla pääsemässä toista herättämättä pois, roikuttamassa kättäni lattiaa kohden tai kääntemässä sängyn vierestä löytyvää kännykkää.

Edellisellä kerralla virkamies kommentoi valintaani sanoilla "no mene sitten siihen". Nyt se oli nukahtamaisillaan sängyn keskivaiheilla, kun meikit pestyäni saavuin huoneeseen. Katsoin sen kauneutta, jonka sen jokaisessa piirteessä näen, ja muistin taas, mitä sillä ihanan kuristavalla tunteella tarkoitetaan. Henkäisin itsekseni, mä pystyn tähän, ja kömmin viereen, seinän puolelle, "mä tuun tänne".

"Noni, hyvä."

En minä juuri nukkunut, hengitin koko yön sen ihoa ja olin tukehtua siihen tunteeseen, että oloni seinän vierellä oli hyvä parempi paras. Pohdin vaihtoehtoja "nukun tässä viimeistä yötä koskaan", "nukun seinän puolella vielä viiden vuoden päästäkin" ja kaikkea muuta siltä väliltä. Kaiken sen tuntemattomana tulevan tulevaisuuden edessä en voinut menettää hetkeäkään, joten minä valvoin, minuutti minuutilta, sekunteja itseeni imien.

Aamulla olin virkeä ja tyyni, illalla jo tärisin paniikeissani. En minä voi kun minä en luota, en minä osaa enkä minä uskalla. Maailma on ääretön, minä lopun ääriviivoihini, olen korkeintaan sitä minne ääneni kantaa, mutten mitään muuta. Voin yrittää hallita vain ihoni alla olevaa, mutta kuinka luottaisin toisen hoitavan oman osuutensa ja matkan itsestään minuun, sen yhteiseksi tarkoitetun alueen? Mistä minä tiedän, mitä mihinkään muuhun suuntaan on, kun en näe kuin itsestäni eteenpäin?

mä shoppailin! oli iha mielettömii tarjouxii!

Ikuisuusvihalistalla:

1. Kauppaan vasta vähän ennen sulkemisaikaa rynnivät mielenterveysongelmattomat ihmiset. Ettekö te jumalauta tiedä, että vierailu lähikaupassa on minulle muutenkin niin ahdistava toimenpide, että kun saan viimeisillä mahdollisilla minuuteilla raahauduttua ostamaan jo aamulla loppunutta vessapaperia, ei mieltäni ylennä puikkelehtia ostostensa kanssa jumittavien idioottien lomassa tuntien kaupan henkilökunnan tuskan ja vihan kasvavan kellon tikittäessä yliaikaa. Ja kun lopulta pääsen kaupan painostavasta loisteputkivalosta kodin turvaan, huomaan unohtaneeni sen vessapaperin, minkä takia ylipäätään kauppaan jouduin uskaltautumaan.

Eikö kauppa voisi pidennetyistä aukioloista luovuttaa pari tuntia niille, joiden diagnoosi kertoo viimehetken ruokaruuhkan olevan perkeleellinen rangaistus kauppareissulle suoriutumisen onnistumisesta?


Nimimerkillä "Tänään menen heti kun iltapäiväruuhka on ohi"

it's the end of the world as i do it

Heräsin kuudelta, vilkaisin kelloa ja samalla yritin käpertyä kainaloon, pussata unipöhnäisenä ja nukahtaa siihen onnellisena. Säikähdin kun toinen ei ollutkaan vieressäni. Silmät aukesivat kunnolla, pomppasin istuma-asentoon ja pohdin, olisiko se voinut mennä vessaan, vai nukkuuko se mieluummin sohvalla kuin vieressäni, apua apua apua mitä tapahtuu?

Sitten tajusin, ettei hän ole täällä. Ei niin, että olisi lähtenyt, ei ollut alunperin tullutkaan. Välissä on taas satoja kilometrejä, mykkiä puhelimia soitonsiirtoineen ja äärettömyyksiin ulottuva epävarmuuteni.

Riikan kommentti edelliseen tekstiin havahdutti minut tajuamaan, kuinka vahvasti epävarmuuteni on epävarmuutta itsestäni. Minulle iski jatkuva ahdistus, että olen tehnyt tai sanonut jotain peruuttamattoman typerää. Viimeksi nähdessämmekin olin hiljainen ja koko ajan repeämässä itkemään, mistä saan nyt syyn vihata itseäni entistä enemmän. On vaikea rakastaa sellaista, joka ei rakasta itseään.


Tajuan hetki hetkeltä enemmän, kuinka paljon minulla on vielä käsiteltävää itseni kanssa. Ei minusta ole tähän, epävarmuudeltani en kykene olemaan sellaisen ihmisen kanssa, josta pidän niin heikkopäisesti, että etsin häntä unenpöpperössä sängystäni tajuamatta, että olen jo vuosia tottunut nukkumaan suurimman osan öistäni yksin. Syöksyn taas vuoristoradassani alamäkeen sellaista kyytiä, että vaununi ei meinaa pysyä raiteillaan. En voi vaatia keneltäkään sellaista, mitä tässä vaiheessa tarvitsisin. Vainoharhaisuuteni tappaa tunteet kummaltakin osapuolelta. Epävarmuuteni ajaa minut ajamaan toisenkin kauemmas.

En minä osaa ottaa hitaasti, koska elämäni on aina yhtä syöksykierrettä suuntaan tai toiseen. Vaadin toiselta jotain sellaista, mitä en tahdo tarvita, ja jota pyytämättä saatuani olen edellisten kohdalla ahdistunut ja pistänyt ne kävelemään matkoihinsa. Järjestelmällisesti tuhoan mahdollisuuteni olla onnellinen jonkun toisen ansiosta. Ei musta riitä kuin itselleni. Jos helvetin täydellisen hyvä olo ja potentiaalinen tulevaisuus toisen kanssa ajaa minut tällaiseen oksettavaan märehtimiseen ja vainoharhaiseen paniikkiin... En minä halua olla tällainen, en tahdo käyttäytyä näin. En minä kestä tätä. Minun on helpompi luovuttaa.

Anteeksi poika, ei se johdu sinusta vaan minusta. Poistan sydäntunnisteen, ei minulla ole sellaista. Ilman viittä ihmettä, ihmeparantumista, toimivaa lääkitystä, ajatusten lukemista, oikeita sanoja ja kosintaa tämä taisi olla tässä.

"naapurissa vara parempi"

Kun saman vuorokauden aikana onnistuu pesemään lempihousunsa liian kuumassa, havaitsee kylpyhuoneessa järjettömän suuren hämähäkinverkon, löytää sängystään toukan, kuulee töihin liittyneiden suunnitelmiensa olevan melko varmasti taloudellisesti mahdottomia eli saa jo henkiset potkut, on unohtanut tehdä oikeastaan kaiken mitä olisi pitänyt tehdä ja messengerikään ei toimi, mitä muuta voi loppuvuorokaudelta odottaa?

Voisi esimerkiksi törmätä en tahdo seurustella kenenkään kanssa -eksään ja naapurintyttöön, jotka ovat nykyisin yhdessä. Sen asian visuaalista todistamista en enää tähän päivääni tahdo. Voisiko joku teleportata minut niin, etten vahingossakaan joutuisi liikkumaan samoilla reiteillä?



Frustraatio on joskus inspiroivaa,
joten illalla on luvassa Opi tuntemaan Estelle, osa 2, aikuismateriaalikysymykset.
Saa hei heittää niit kyssäreit viel!!!!!!!!!!!11 =)=)

ANTAKAA MÄÄKIN HUUDAN

MÄÄKIN OLEN kän... eiku joo, nyt on sunnuntai, MÄÄKIN OLEN HENGISSÄ.

Yhtäkkiä alkoi taas ahdistaa. Olen yhtä morkkista, krapulaa, naisellista verenvuodatusta, diagnooseja, keskittymisongelmia, uniharhoja, keräytyneitä rästejä, oppimisvaikeuksia, työkyvyttömyyttä, saamattomuutta, komplekseja, paskaa. Haluan kävellä läpi seinästä, ovesta tai ikkunasta. En tiedä miksi, kai päästäkseni edes johonkin.

Elämäni pyörii liikaa itseni ympärillä, sen huomaa siitäkin, ettei viimeiseen noin sadassa seitsemässäkymmenessäkuudessa postauksessa ole ollut muuta sisältöä kuin itseanalyysiämpärissä räpiköiminen. Pläts pläts, roiskuu kun pomppii. Syksy ja lätäköt, jumalauta. ANTAKAA MULLE JOTAIN MUUTA AJATELTAVAA.

Olen kahta eri ihmistä ja aivan liikaa aikaa. En soita kellekään, etten olisi tylsyyksissäni taakaksi. Kadehdin niitä, jotka eivät itseanalysoi itseään säälittäviksi kerjätessään huomiota. Vaikka eikö sen huomion tahtominen ole aika normaali perustarve ja pitäis olla hyväksyttävääkin?

Luen löytyneitä lääkärintodistuksia, muutan käytettyjä F-koodeja sanoiksi, haaveilen meneväni nukkumaan vaikka heti ja olevani huomenna mielenkiintoisempi edes itselleni. Just tällä hetkellä olen mielenkiintoinen vain jos tahtoo tutkia ahdistunutta hamsteria, joka keskellä leikkikentän hiekkalaatikkoa pohtii pienessä päässään päänsä pienuutta, maailman suuruutta, mahdollisuuksien valikoimaa ja lopulta käpertyy tärisemään laatikon sisäpuolelle reunaa vasten hiekka pehmeänä patjanaan.