jippigayjei, hey, mä tulin, pyyhi suus

Minulla on kaunis ystävätär. Hän on omanlaistaan missimateriaalia, tummat kiharat suortuvat kehystävät kasvoja, avonainen paita paljastaa juuri sopivasti sitä osaa naisesta, mikä kääntää päitä sukupuolesta riippumatta. Hän on supersosiaalinen multisuorittaja, ihailtavan aktiivinen seurapiiriperhonen, ystäviä, moikkailututtuja ja irtosuhteita, ura ja toimeentulo; paljon sellaista, mikä tekee monen kateelliseksikin. Hän elää juuri sellaista elämää, jollaista myös tahtoo elää.

Minulla on periaatteessa hykerryttävä, mutta käytännössä vaivaannuttava tapa nähdä ihmisiä, asioita ja kohtauksia karrikoituina, sarjakuvamaisina piirrospätkinä. Hetket näkyvät silmieni edessä todenmukaisena, mutta silmäni piirtävät kuvaan päälle kohti lentävät luodit, korvista kurkkivat käkikellokäet, keskelle naamaa siankärsän, jonkun ihmisen olevankin oranki, poksahtavani seuraavasta suklaapalasta ja hajoavani suklaapalaoksennuksiksi ja tomusokeriksi, korkkarimuijan läsähtävän turvalleen tiensivussa olevaan koiranpaskaan jne.

Minulla menivät ne paljonpuhutut pasmat sekaisin, kun kaunis ystävättäreni lausahti pitävänsä pullaposkiräppärin uusimmasta hutihitistä. Hän lauleskeli kertosäettä baarin kajareiden tahtiin, en anna minkään seisoo tiellä, mä tulin voittamaan, lalalaalaalaa, sä tsiigaat voittajaa*, ja äkkiä näin hänet selväpiirteisenä mutta tyhjäsilmäisenä robottina, sellaisena, jonka moni voisi ulkonäön perusteella maksaa pumpattavan Annensa tilalle. Mies katsoo robotin kuvaa myyntipaketin kannesta ja näkee jo itsensä tunkemassa tälle munaa suuhun, stereoista pauhaisi kyyneleitä, verta, hikee, loppuun asti vetämistä, vannomista Herran nimeen**, kaunis, mutta tyhjäsilmäinen nukke imisi hymyssäsuin ja mies tuntisi itsensä kevään 2012 presidentiksi***.

Älkää käsittäkö väärin, ei ystävättäreni tosiasiassa ole huoramateriaalia. Hän on nykyaikainen, itsenäinen ja evoluutiolta lahjana seksikkyyttä saanut valioyksilö, joka ymmärtää kuinka nykymaailman pelejä pelataan. Hän hymyili määrätietoista hymyään, Cheek jatkoi tää on niille jotka päättää selvii voittajina, voitontahdon näät silmistä, oon siis niin huono häviäjä et mun on aivan pakko voittaa****, ja minä näin sen voitontahdon, sen voiman ja päättäväisyyden jatkaa valitsemallaan tiellä, mutta robottikuva häilähti silti hänen kasvojensa päällä. Ah niin parisuhdesiirappisiin koti-iltoihin viimeaikoina jämähtynyt Estelle kykeni hetken siihen niin kovin vihaamaansa mullapa on poikaystävä, lälläslää, tiedän nyt kaikesta kaiken ja olen sua parempi ihminen -ylemmyydentuntoon ja pohti, josko kauniin ystävättärenkin kovaan katseen pehmittämiseen tarvittaisiin hieman lempee*****. Että jos unelmaelämä tosiasiassa onkin tyhjää, ja hän kuitenkin kaipaisi sanojensa vastaisesti poikaystävää, vaikka keskittyykin potentiaalisten sellaisten välttelyyn kovasti, ettei sellainen vain pääsisi rajoittamaan niiden suurien päämäärien tavoittelua.

Harvoja asioita vihaan yhtä paljon kuin sitä, että ihmiset olettavat oman tapansa elää olevan se kaikille paras tapa. Niitä kertoja, kun joku sanoi mulle vielä sinäkin jonkun löydät, tai että kukaan sanoisi mulle nyt säälivästi, että vielä säkin joskus saat palata siihen ihanan helppoon sinkkuelämään. Kun minä haluan elää siinä hetkessä ja sillä tavalla, joka juuri preesenshetkellä toimii. En minä oikeasti koe voivani arvioida, että ystävättäreni elämänlaatu paranisi esimerkiksi kotinyhjäkepoikaystävän myötä, koska jos nyt kuitenkin arvioin, niin niin tuskin kävisi.


Näin itselläni h-linjaisen, epäsopivan ysärijakkupuvun, kupuhatun kukkakoristeella ja Tmp:n kävelevän alistuneena perässäni vetäessäni häntä kädestä perässäni kohti keski-ikäisiä harrasteita. Salkkarit on tunnin päästä, tuleppas nyt ettei myöhästytä, keitäppä perunat ruuaksi niin minä paimennan tiukka ilme naamallani naapurin kakaroita pyyhkimään suupielensä ja olemaan siellä takapihan leikkipaikalla vähän hiljempaa. Vähemmästäkin metelistä jää joku Sepon repliikki kuulematta ja ne kirotut perunatkin hyppää kattilassa väärinpäin, eihän sellaista voi suvata, siitähän minunk- siis meidänkin keskiluokkainen ja aivan tarpeeksi kelvollinen elämänlaatumme kokisi hetkeksi kolauksen.


Lähden huomenna baariin. Ainakin yhdelle. Tmp:tä en ota mukaan.




* Todiste siitä, että olen kuullut ko. kappaleen liian monta kertaa.
**, *** & **** Todisteet siitä, etten onneksi muistanut enempää, vaan googletin tarinan osalta ollennaista tietoa. Lähde.
***** Kaikki kaipaa lempee, ota kädestä kiinni ja tehdään lempee tai miten se nyt ikinä meneekin. Ihan eri rallatus ja oletettavasti joku toinen artistikin.

nuori, vihainen, kaunis (ja ylpee)

Lähdin alhaisesta yksinäisyydestä kaupungin kesäyöhön. Poikakaveri oli mennyt kavereidensa kanssa, mua tympäisi istua yksin himassa, joten kun kutsu kävi niin hyppäsin autoon ja lähdin kohti tuntematonta tuttua.

En muista koska viimeksi olisin ollut näin pitkään käymättä baareissa. Alkoholi on aiheuttanut koko vuoden ajan vain hillittömiä itkukohtauksia ja seuraavan aamun vainoja, joten olen pysynyt viimeiset viisi viikkoa melkolailla tukevasti kotioloissa vappua lukuunottamatta. Silloinkin tosin oli kotibileet ja se itkukohtaus aamuvainoineen, ah. The Poikaystävä on luonnollisesti ollut hyvä (teko)syy jumittaa viikonloput kantapaikan valojen hellän huoman sijaan ihan elävän ihmisen kainalossa.

Mutta menipä perkeleen hienosti tämäkin reissu. 1) Meni hermo tmphen, en vastannut viestiin, sain kuulla kaverilta että sen kaveri oli käskenyt minun vastata, no jee ja vittu, miksi se ei voi soittaa suoraan mulle jos tahtoo kuulla jotain. En edelleenkään ole viesti-ihmisiä. 2) Seura, jonka vuoksi olin lupautunut kotoa poistumaan, oli aivan vitusti myöhässä. Kivahan se oli lähteä puoli kahden aikaan, kun naama ja loppukin nainen oli valmiina jo kymmeneltä. 3) Kaikista maailman yökerhoista valitsimme sellaisen, jossa juuri tänään sattui kreisibailaamaan myös pomoni. Keskellä viikon sairaslomaa on kohtaaminen vallan hilpeää, varsinkin kun saikkutodistuksenkin työpaikalle vei tmp. F-koodit eivät ole tarttuvia tauteja. Haista koko maailma paska. 4) Kotimatkalla takapenkillä hengaili lauma känniääliöitä, joista yksi päätti laulaa radiosta raikaneen Umbrellan tahtiin kotimaisen läskiversion. Sanasta sanaan. 5) Olin selvinpäin, henkisesti ja hieman fyysisestikin pahoinvoiva, reissu kesti pari tuntia ja rahaa meni silti kymppi, eli noin puolet koko elämäni budjetista. :(


Oikeastaan jäi silti hyvä fiilis. Takapenkin kultakurkun vieraillessa 24/7-ravitsemusliikkeessä istuin katuvalojen alla kuskin roolia toteuttaneen kind of -bestikseni autossa pelkääjänpaikalla pienenä, väsyneenä ja sisäisesti surkeana. Tajusin ensimmäistä kertaa koko illan aikana tarkistaa, missä kondiksessa naamani meikkipinta oli. Aukaisin peilin, ja totesin, ettei mitään ollut päätynyt vääriin paikkoihin. Huokaisin jotain helpotukseen viittaavaa, kun se ratin takana istunut rakas tyttölapsi siirsi kätensä silittämään hiuksiani ja sanoi, että olen kaunis. Että olen aina kaunis, niin taas tänäänkin. Mulla meni pala kurkkuun, enkä osannut sanoa mitään. Se kyllä kertoo sen useinkin, ei hoe liikaa, mutta tietyillä hetkillä kommentoi. Eikä se ole mielistelevää, ei edes teeskenneltyä, tiedän ja luotan jo hänen näkevän minut kauniina. Kokonaisvaltaisesti.

En minä kuule sitä muilta, en ulkonäköön viittaavana. Yksittäisiä asioita ehkä kommentoidaan, kroppaa, vaatteita, hiuksia, luonnetta joskus, mutta ei noin. En useinkaan tunne itseäni rumaksi, ainakaan kun olen tehnyt tarvittavat ehostukset näyttääkseni yhteiskuntakelpoiselta, mutta tiedän varsin hyvin, etten ole mitään missimateriaalia. Jokapäiväisten valintojeni myötä harvoin kai näytän aivan tusinatytöltäkään. Mutta kaunis, kaunis, se on kohdallani harvinainen sana.

En koe pinnallisena nähdä kauneutta silmillä havaittavissa asioissa. Olen esteetikko, haalin ympärilleni (pääasiassa elotonta) kauneutta antamaan visuaalista mielihyvää. Jos joku näkee kauneutta myös minussa, se hätkähdyttää lämpimän tunteen mielihyväkeskuksessani.

Tahdon kertoa sen saman jollekulle, tarkoittaa sitä oikeasti, ehkä parantaa hänen päiväänsä pienesti.


Kommenttihuoraan:
Kertokaa tai näyttäkää minulle asioita, jotka ovat teidän mielestänne kauniita. Kiitos. ♥

melankoliani riemut

Vastaus Wendylle edellisen postauksen kommenttiin, mutta menköön julkaistuksi näin.

En ole jaksanut kokea mitään palautetta negatiivisena. Yrityksenä vittuilla ehkä, mutta vittuiluhan on välittämistä, hah, johan facebook-yhteisökin sen kertoo. Minä kirjoitan mitä kirjoitan, tähän blogiin ei törmää päivälehdessä, eli tänne eksyminen ja tämän lukeminen on jokaiselle oma valinta. Jos ei pidä, sitten ei lue. Jos silti kosketan sanoillani niin kovin, että tuntee tarvetta kommentoida, se on oikein mukavaa.

Jos jotakuta häiritsisi niin, että alkaisi urputtaa "et voi sanoo et panit sitä, sexi on tosi likaista ja epäluonnollista!!1", "vitun lutka ku kirjotat kahest ihastumisest samas textis", "mene hoitoon ku oot noin negatiivinen persoona, vittu" tai vaikkapa "salee oot niin ruma ettei sua kukaan six tahdo" niin minulle herää lähinnä mielenkiinto siitä, onko ensimmäiseen kommentoiva impotentti vai puutteessa, onko toisen mielipiteen esittäjä parisuhteessa mutta ihastunut toiseen kykenemättä myöntämään sitä itselleen, tuntuuko kolmannesta pahalta, ettei hän ymmärrä itsekin tunteneensa juuri negatiivisen tunteen blogini suhteen ja neljänneltä tekisi mieli kysyä, että oliko peili välissä vai rakentuuko hänen itsetuntonsa pelkän ulkonäkönsä varaan. Kommentit kertovat poikkeuksetta enemmän kirjoittajastaan kun kommentoitavasta.

Itsehän olen seksistä, varsinkin pilkunnussimisesta kovasti pitävä vittupää. Olen käynyt kommentoimassa blogeihin, joita en muuten lue, pelkistä yhdyssanavirheistä.

Yksikään teistä ei tiedä, onko teille luomani mielikuva Estellestä todellisuutta. Voin ihan yhtä hyvin olla tyttö kehäkolmoselta, perheenäiti Pohjanmaalta tai Seppo 56v Ivalosta, mistä te sitä tietäisitte. Kommentit voivat osua kohteeseen tai lentää reilusti ohi. Tahdon kuitenkin kertoa, että olen pohjattoman kiitollinen kaikista kommenteista, tsemppaamisista, kirjoitustyylini kehumisista, vertaistuesta ja uusien perspektiivien antamisesta. Joka ikinen kommentti ja lukija ja tilaaja ilahduttaa. Vaikka kirjoitan puhtaasti itseni takia, merkitsee se minulle paljon, jos joku toinenkin saa iloa tästä, elämästäni ja minusta. Kun joku toinenkin saa tästä jotain irti.


Ja se tärkein: minua ihan oikeasti ilahduttaa tieto myös siitä, että angstauksiani lukiessa joku saa perspektiiviä oman elämänsä suhteen. Vaikkei se fakta aina teksteistäni näkyisikään, olen uni-, ihmissuhde-, mielenterveys- ja muista ongelmistani huolimatta onnellinen ihminen. Saan onnea niistä asioista, jotka ovat hyvin. Ne pitää löytää, huomata, ja muistaa, että ne voisivat olla huonomminkin.

Menipä diipix.


Evilkitty kyseli, millaisena lukijat häntä pitävät ja millaiseksi hänet kuvittelevat. Mielenkiintoista oli huomata, miten samansuuntaiset mietteet monella meistä lukijoista hänen suhteensa on.

Jos sinä kohtaisit minut, millainen olisin?



En jaksa oikolukea. HAH. Yhdyssanavirheita, anyone?

never again.

Käsittämätön kommenttivyöry edellisessä postauksessa! (Allekirjoittaneelta tullut niistä puolet, hah.) Nyt olen siis saavuttanut kaiken, mitä bloggaamalla voi saavuttaa, ja voin ansiokkaasti päättää bloggausurani tähän.












Tai sitten en.

Olen tänään oppinut yhden (1) asian. Olen kyllä oppinut sen monesti aikaisemminkin, ja unohtanut aivan yhtä nopeasti. Tämä on silti niin hyvä, että joka kerta (uudelleen)lanseeratessani sen käyttöön olen jo hankkimassa patenttia. Siinä on vain yksi ongelma: kestävyys. Se ei pidä kauaa. Toimii aivan loistavasti hetken, kunnes hyytyy.

Elämäni lyhytkestoinen jesseteippi on raivo. Toimii tehokkaammin kuin mikään muu. Raivolla kun tekee ja vääntää niin kyllä tulee tulosta aikaiseksi. Raivo pitää minut hengissä tiukoissa tilanteissa. Raivolla jopa siivous sujuu.

Minulla meni tänään hermo (ai, eihän minulla koskaan mene) hankkeeseen, jonka parissa olen yrittänyt noudattaa sääntöjä aivan liian kauan. Tiukkojen ohjeiden takia en ole saanut aikaan yhtään mitään muuta kuin ahdistusta ja olenpa aika paska -fiilistä. Lopulta tuli raivo. Kävin läpi kotimaamme kaikki kirosanat melkolailla aakkosjärjestyksessä ja tartuin (henkiseen) lapioon. Mäiskin, paukoin ja väänsin (myös edellämainitut henkisesti) hommia eteenpäin raivolla. Ei, en säännöillä, ei, en ohjeilla, raivolla. Perkele. Edistyin tunnissa enemmän kuin tähänastisessa elämässäni kyseisen asian parissa olen ikinä edistynyt. Sain sen aikaan raivolla.

Raivotessani töideni parissa kuuntelin raivomusiikkia ja mäiskin siinä (valitettavasti vain ajatustasolla) sivussa ah niin ihanan naapurintyttöni nykyisine poikaystävineen henkihieveriin niin henkisesti kuin fyysisestikin. If she really knows the truth she deserves you. Kärsi sinä munaton luuseri, toivottavasti ymmärrät edes hävetä, toivottavasti suhteenne on paska, seksi suunnattoman surkeaa ja kaikki muukin päättyy nopeasti. Hukkukoon naisesi Kuuban rannikolle ja sinä voit hirttäytyä kamerasi johtoon yrittäessäsi ottaa viimeistä kuvaa. Tapahtuipa mitä tahansa, sanoitpa mitä tahansa, minua et enää ikinä saa. Kenenkään kohdalla en koskaan osaa sanoa ei koskaan, mutta tämä tuli harvinaisen selväksi. Tämä juttu on harvinaisen loppu.

Yleisöäänestys, teenkö ylläripyllärit ja poistan äijän facebookin kaverilistalta ennen kuin se edes tietää mun tietävän? Katuisin varmaan vielä monesti, mutta kai minä senkin kestän kun on pakko kestää tämäkin. Minä kestän mitä vaan. Raivolla.


/hetkeä myöhemmin:
Raivobiisi loppui ja alkoi soimaan itkubiisi, joka soi mp3-soittimessani, kun viimeisen kerran häneltä lähtiessäni painoin oven kiinni ja repesin itkemään kahdeksi päiväksi. Tervetuloa takaisin elämääni, muistot ja viha. Ikävälle en anna periksi, korvaan sen surulla. Kuuntelen tämän terapiamielessä ja palaan päiväjärjestykseeni. Kyllä se raivolla taas lähtee.

/puoli minuuttia myöhemmin:
Seuraava biisi alkoi sanoilla ei enää huolii. Heihei, se on ohi nyt.