Nyt kuitenkin tuli mieliteko värittää tätä maailmani näyteikkunaa niin, ettei ensivilkaisulla jää mielikuvaa, että olisin tyynen rauhallinen, seesteisen harmoninen ja muuta sellaista valkean ja sinisen yhdistelmästä ensimmäisenä mieleen tulevaa.
Sillä minä olen neonvärejä, katulamppuja, liikennevaloja, liikkuvaa virtaa. Olen syviä sävyjä, täynnä yksityiskohtia, minussa vilisee niin paljon, ettei kaikesta saa kiinni.
My favourite game, tämä on lempipelini; sanaleikkejä ja sanoilla leikkimistä, hillitsemätöntä määrää kirjaimia, ympäröivän maailman ja sisäisen itseni analysointia, kritisoimista, oivalluksista oppimista, turhautumisen huutamista niin mielentyhjennyksen kuin provokaationkin nimissä. Miettiä enemmän kuin moni jaksaa kuunnella, harrastaa tehokkainta terapiaa eli asioiden syväpuintia järjestelmälliseen muotoon. Omalla tavallaan huomion huoraamista, jos saan yhdessäkin ihmisessä aikaan ajatuksen, heilautan mieltään suuntaan tai toiseen, olen vaikuttanut johonkin edes jollakin tavalla. En näe rakentavana tapana käsitellä asioita vain peesaamalla toisen näkökantaa, usein toisenlaisen tai eri kulmasta tulevan näkökulman kuuleminen on hedelmällisempää.
Puolen vuoden aikana suhtautumiseni mahdollisesti minut sanojeni läpi tunnistamiseen on muuttunut. Vaikken naamaani tule täällä koskaan näyttämään, en enää jaksa välittää siitä, tahtooko joku tuttu mässäillä elämäni yksityiskohdilla saaden siitä jonkinlaista tyydytystä, kun tietää minusta enemmän kuin minä hänestä. Tämä kaikki täällä kun on vain tasan tarkkaan sitä mitä minä olen, enkä koe tarpeelliseksi hävetä itseäni epävakaan mielenterveyteni, ihmissuhdesotkujeni saati mielipiteideni osalta. En ole enää vuosiin ajatellut niin, että paljastamiani asioita voisi käyttää minua vastaan. Jos minä olen sen ääneen ilmoittanut, voin seistä sen takana sataprosenttisesti. Mikäli jostakusta tuntuu tarpeelliseksi yrittää masentaa minua masennuksellani, huoritella huoraamisestani tai mollata mielipiteistäni, ei se minua voisi vähempää kiinnostaa. Yritän mielelläni elää niin, etten joutuisi häpeämään mitään keneltäkään muulta kuin itseltäni. Tehtyä ei tekemättömäksi saa, eikä tarvitsekaan. Kaikki kokemus kasvattaa askeleen tai useamman eteenpäin.
Miksikö en sitten mainosta tätä naamakirjaprofiilissani, jakele osoitetta ystävilleni tai laita kuvaa ajokortista blogin oikeaan reunaan? Koska verbaalioksennukseni voisi loukata tuntemiani ihmisiä, jos kritisoin tai ruodin heidän tekemisiään. He eivät välttämättä eli hyvin todennäköisesti tahdo ympärillään olevien ihmisten tietävän heistä tiettyjä asioita, eivätkä välttämättä osaisi myöskään ottaa sanojani tarpeeksi yleisellä tasolla. Jos tahdon loukata, loukkaan päin naamaa. Jos en tahdo loukata, voin blogini kautta purkaa turhautumiseni anonyyminä nettiavaruuteen.
Olen huomannut oloni helpottuvan jokaisen kirjaimen myötä, jonka itsestäni ulos saan. Olen heinäkuun lopun jälkeen oppinut itsestäni hemmetin paljon. Tästä touhusta on tullut minulle tärkeää, samoin monesta kanssabloggarista, joiden kanssa olen vastavuoroista kommunikointia blogien kautta harjoittanut. Vaikka kirjoitan tätä itselleni, olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen teistä lukijoista. Mitään muuta en asiaan enää tahdo lisätä, ettei mene liian siirappiseksi eli angstiblogini linjaan sopimattomaksi :D
Nyt minä menen nukkumaan ja toivon herääväni aamulla johonkin muuhun kuin kahden tunnin itkuun ja koko kroppaa kuristavaan ahdistuskohtaukseen. Niitä elämäni on täynnä ollut viimeiset pari viikkoa ollut, ei se kieltämälläkään katoa. Ehkä myöntämällä, lähtisikö edes osa siitä nettiviidakon syövereihin, jooko? Nukkumatti hoi, täytä toiveeni ja käytä sitä vähemmän allergisoivaa hiekkaa tänään, kiitos.
