Nyt kuitenkin tuli mieliteko värittää tätä maailmani näyteikkunaa niin, ettei ensivilkaisulla jää mielikuvaa, että olisin tyynen rauhallinen, seesteisen harmoninen ja muuta sellaista valkean ja sinisen yhdistelmästä ensimmäisenä mieleen tulevaa.
Sillä minä olen neonvärejä, katulamppuja, liikennevaloja, liikkuvaa virtaa. Olen syviä sävyjä, täynnä yksityiskohtia, minussa vilisee niin paljon, ettei kaikesta saa kiinni.
My favourite game, tämä on lempipelini; sanaleikkejä ja sanoilla leikkimistä, hillitsemätöntä määrää kirjaimia, ympäröivän maailman ja sisäisen itseni analysointia, kritisoimista, oivalluksista oppimista, turhautumisen huutamista niin mielentyhjennyksen kuin provokaationkin nimissä. Miettiä enemmän kuin moni jaksaa kuunnella, harrastaa tehokkainta terapiaa eli asioiden syväpuintia järjestelmälliseen muotoon. Omalla tavallaan huomion huoraamista, jos saan yhdessäkin ihmisessä aikaan ajatuksen, heilautan mieltään suuntaan tai toiseen, olen vaikuttanut johonkin edes jollakin tavalla. En näe rakentavana tapana käsitellä asioita vain peesaamalla toisen näkökantaa, usein toisenlaisen tai eri kulmasta tulevan näkökulman kuuleminen on hedelmällisempää.
Puolen vuoden aikana suhtautumiseni mahdollisesti minut sanojeni läpi tunnistamiseen on muuttunut. Vaikken naamaani tule täällä koskaan näyttämään, en enää jaksa välittää siitä, tahtooko joku tuttu mässäillä elämäni yksityiskohdilla saaden siitä jonkinlaista tyydytystä, kun tietää minusta enemmän kuin minä hänestä. Tämä kaikki täällä kun on vain tasan tarkkaan sitä mitä minä olen, enkä koe tarpeelliseksi hävetä itseäni epävakaan mielenterveyteni, ihmissuhdesotkujeni saati mielipiteideni osalta. En ole enää vuosiin ajatellut niin, että paljastamiani asioita voisi käyttää minua vastaan. Jos minä olen sen ääneen ilmoittanut, voin seistä sen takana sataprosenttisesti. Mikäli jostakusta tuntuu tarpeelliseksi yrittää masentaa minua masennuksellani, huoritella huoraamisestani tai mollata mielipiteistäni, ei se minua voisi vähempää kiinnostaa. Yritän mielelläni elää niin, etten joutuisi häpeämään mitään keneltäkään muulta kuin itseltäni. Tehtyä ei tekemättömäksi saa, eikä tarvitsekaan. Kaikki kokemus kasvattaa askeleen tai useamman eteenpäin.
Miksikö en sitten mainosta tätä naamakirjaprofiilissani, jakele osoitetta ystävilleni tai laita kuvaa ajokortista blogin oikeaan reunaan? Koska verbaalioksennukseni voisi loukata tuntemiani ihmisiä, jos kritisoin tai ruodin heidän tekemisiään. He eivät välttämättä eli hyvin todennäköisesti tahdo ympärillään olevien ihmisten tietävän heistä tiettyjä asioita, eivätkä välttämättä osaisi myöskään ottaa sanojani tarpeeksi yleisellä tasolla. Jos tahdon loukata, loukkaan päin naamaa. Jos en tahdo loukata, voin blogini kautta purkaa turhautumiseni anonyyminä nettiavaruuteen.
Olen huomannut oloni helpottuvan jokaisen kirjaimen myötä, jonka itsestäni ulos saan. Olen heinäkuun lopun jälkeen oppinut itsestäni hemmetin paljon. Tästä touhusta on tullut minulle tärkeää, samoin monesta kanssabloggarista, joiden kanssa olen vastavuoroista kommunikointia blogien kautta harjoittanut. Vaikka kirjoitan tätä itselleni, olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen teistä lukijoista. Mitään muuta en asiaan enää tahdo lisätä, ettei mene liian siirappiseksi eli angstiblogini linjaan sopimattomaksi :D
Nyt minä menen nukkumaan ja toivon herääväni aamulla johonkin muuhun kuin kahden tunnin itkuun ja koko kroppaa kuristavaan ahdistuskohtaukseen. Niitä elämäni on täynnä ollut viimeiset pari viikkoa ollut, ei se kieltämälläkään katoa. Ehkä myöntämällä, lähtisikö edes osa siitä nettiviidakon syövereihin, jooko? Nukkumatti hoi, täytä toiveeni ja käytä sitä vähemmän allergisoivaa hiekkaa tänään, kiitos.
Eihän tämä ollut puuduttavan pitkä. Vaikka melkein masennuin jo otsikosta. :D
VastaaPoistaIte oot ihana ja tärkeä.
Puuduttavan pitkäksi tämä oli oikein leppoisaa luettavaa. Minusta on enemmän kuin hienoa se, että maailmassa on todellakin ihmisiä keitä ei toisten sanomiset kiinnosta. Itselläni tilanne on täysin toinen, jo siinäkin mielessä että pyrin pysymään netin ihmeellisessä maailmassa mahdollisimman tunnistettamattomana.
VastaaPoistaTuon minäkin olen sentään oppinut, ettei tehtyä tekemättömäksi saa ja hävetä ei kannata. Turhaa moinen homma.
Postaus sai minutkin vähän miettimään jälleen kerran itseäni ja kiitän siitä, kaipa minäkin tästä joskus kasvan :))
Hei jee, jo kaksi ilmoittanut lukeneensa koko tekstin! Onnittelut saavutuksestanne :D
VastaaPoistaNoice: eiks toisaalta oo tosi vapauttavaa saada sanoa (eli kirjoittaa) julkisesti asioita omasta elämästään, vaikka niitä ei lähipiirinsä ulkopuolelle muuten tahtoisi/uskaltaisi kertoa? Meille lukijoille sä kuitenkin olet joku, olet Noice. Vaikka et olekaan mikään pirkkomarjatta urhojooseppi jonka kans käytäis kahvilla kerran kuussa, niin oot silti tuttu jonka elämää seurataan/jonka kans elämää jaetaan. Eikä meistä täällä kukaan ole tainnut hätkähtää siitä, mitä olet itsestäsi ja ajatuksistasi kertonut :) Että vaikka tilanteesi ja suhtautumisesi on livemaailmassa toinen kuin omani, oot kuitenkin niin rohkea, että kykenet kirjoittamaan netissä avoimesti omalla nimimerkilläs. Se on aika paljon enemmän kuin mitä moni muu uskaltaa.
:)
toivottavasti se aamu oli parempi.
VastaaPoistakyllä mäkin luin, tulin lukemaan toistekin kun tuli jo ikävä.
mä aina välillä mietin, onko fiksua kirjoittaa omalla nimellä, naamalla ja vielä jaella sitä osoitetta kaikille. ihan blogin alkuaikoina en kertonut osoitetta kenellekään, koska en halunnut kenenkään lukevan, mitä kirjoitin. pelkäsin, etteivät ne pidä siitä mitä sanon, tai pikemminkin miten sanon. olin varma etteivät ne tykkää. oikeastaan hävetti koko blogin pitäminen, se tuntui sellaiselle jokaisen pöytälaatikkokirjoittelijan tyhjälle humputukselle.
sitten tuli se fb ja mulla kyllä on nykyään blogin osoite siellä. myönnän, se on vähän huomion huoraamista. jotenkin jalosti mietin sen niin, että ehkä lukemalla joku voisi joskus oppia minusta jotain aitoa, sellaista jota en muuten osaa näyttää. on se silti outoa, kun puolitutut tulevat pikkuhiprakassa tunnustamaan tietävänsä kaiken minun elämästäni. tai kaiken sen, mitä tänään olen päättänyt paljastaa.
toisten ajatteleminen on minusta hyvä ja hieno syy kirjoittaa anonyymisti. itse yritän pitää toisten nimet ja naamat poissa, mutta jos on tarpeeksi lähellä niin ei siinä nyt kummoinen hakkeri tarvitse olla ymmärtääkseen kenestä puhutaan. joskus jätän kirjoittamatta, kaikkein herkimpiä juttuja. ja usein perheestä. huomaan, että kirjoitan englanniksi eri asioista kuin suomeksi, lopulta yleisölleen voi paljastaa juuri sen mitä haluaa - ja olla paljastamatta loppuja.
välillä mä mietin, onko hölmöä olla niin kiintynyt yhteen nettisivuun, minne mielipuolisena tiputtelee mitä sattuu sanoja. ja niihin ihmisiin, joita ei ole koskaan tavannut, joita ei tunne muuta kuin sanoina ja sähkönä. mutta eipä se toisaalta mistään ole pois, jos on muutama blogiystävä niiden "oikeiden" lisäksi. ja melkein yhtä epätodellisia ne todellisessa maailmassa tavatut on silloin, kun on tarpeeksi kaukana. nää blogisiskot on ainakin yhtä lähellä missä vaan :)
Perhe on mulle ehkä pahin tabu tässä blogissa. En tunne oikeastaan edes tarvetta selitellä sitä, se on vaan asia, joka on yksityinen minun lisäkseni perheelleni. Olisi varmasti paljonkin kirjoitettavaa, olisi salattavaa, mutta yhtä kaikki, ne asiat eivät vaan kuulu yleisesti kaikille. Se on oikeastaan kiva asia tajuta :)
VastaaPoistaSe aamu oli parempi, ja tämä eilistä parempi. Oon jotenkin niin keskittymiskyvytön, etten kykene nyt kirjoittamaan yhtään pidempää vastausta, vaikka olis vaikka mitä sanottavaa. Sokeriövereissä suunnistan nyt nukkumaan, ja vastaan tähän uudestaan joskus toiste jos muistan. Jos sattuisit vaikka kolmannen kerran vielä ikävissäsi palaamaan ^^
terveisin hysteeriestelle