perjantain pariutumisterapia

Jos mustasukkaisten miesten mustasukkaisuus kertoo mustasukkaisuuden sijaan halusta alistaa nainen täysin oman valtansa alle, niin alan ymmärtää, miksi mulla ei koskaan sellaisten miesten kanssa homma toimi, vaan ne saavat ihmeellisiä hepuleita ja sitoutumisongelmia, ja kaiken jo loputtua jäljelle jää silti se mustasukkaisuus.

Liekö se sitten naisten omituinen ominaisuus nähdä mustasukkaisuus on alistushalu eri asioina? Onko se sukupuolisidonnainen katsontakantaero?


Seuraavan kerran yritän olla ovelampi kuin mies on yksinkertainen.

niin hyvää ettei sanotuksi saa

Ja minähän pokasin. Näin, menin ja sain sen mukaani. Kaksi korttelia baarista taksitolppaa kohden oli vielä kivaa, sitten sen ääni alkoi ärsyttää. Hiljensin sen pussaamalla.

Ilmoitin sille jo ennen narikkaa, että lähden vain ja ainoastaan nukkumaan, naistenvaivoi ja sillai, ja se oli sille kuulemma ihan ookoo. Aloin katumaan päätöstä siinä vaiheessa, kun sen äänen lisäksi ärsytti kuunnella myös sen juttujen sisältöä. Panemisen jälkeen olis ollut jokseenkin kätevämpi karata, kuin hetken kestäneiden unien jälkeen, kun se erehtyi kouraisemaan täydellistä persettäni ja mulla meni hermot. Se lähti röökille kerrosparvekkeelle, minä tsekkasin lompakkoni ettei se vahingossakaan olisi esimerkiksi näätinyt viimeisiä massejani. En tiedä, miksi sellainen mahdollisuus yhtäkkiä edes tuli mieleeni. Kaikki shotti-illan jälkeen jäljelle jääneet kahisevat ja kilisevät olivat tallessa, joten heitin takin päälleni, annoin vittumaisuuttani oikein pusunkin, totesin kiittimoi ja otin hatkat. Se jäi katkerana vinkumaan no vittu kiittimoi, oikein vittu kiittimoi, ja sen ääni oli niin helvetin raivostuttava, että olisin varmaan hakannut sen tajuttomaksi, jos olisin joutunut vielä hetkeksikään samaan tilaan jäämään.

Haahuilin kotiin aamun ensimmäisten julkisten kanssa yhtä matkaa ja podin vitunmoista morkkista. Oksetti tarpeeni läheisyyteen ja kunhan edes johonkin söpöön poikaan, tunsin itseni naurettavaksi ja typeräksi. Miksi mä edes otin sellaisen, joka ei jo suoraan ollut mitään verrattuna niihin, joita olen jäänyt ikävöimään. Vihaan hetkittäin iskevää optimismiani, tunnen itseni niin hyvin, että tiedän kyllä tasan tarkkaan, milloin vääränlaisen miehen mukaani ongin. Silti sorrun ajoittain niihin, eikä koskaan käteen jää muuta kuin häpeä.


Pakenin yksinäisyyttäni yöelämään tänäänkin. Jossain keskellä hymiönaamaisia känniääliöitä, juttelemaan tulleita mieshenkilöitä ja ihansöpöjä peruspoikia iski tajuntaani fakta, joka on ollut nenäni edessä noin koko elämäni, enkä sitä silti ole osannut itselleni säännöksi muotoilla. Mun on ihan turha edes yrittää mitään sellaisten tyyppien kanssa, jotka eivät ensinäkemältä ole sellaisia, joiden vierellä kehtaisin kävellä Ikuisuustapauksen nenän eteen ja sanoa olevani onnellisempi kuin hänen kanssaan, löytäneeni paremman. En mä koskaan sanoisi sitä miehestä joka on makuuni liian lyhyt, epätyylikäs, kyvytön sosiaaliseen kanssakäymiseen tai jonka henkinen penis on surkastuneempi kuin kirahvin siipilihakset tai koiran evät. En sellaisesta, jonka ääni ärsyttää, joka näyttää hyvältä vain pipo päässä, en syvästi uskossa olevasta, en liioin nöyristelevästä tai pää kumarassa kulkevasta. Tahdon sellaisen, joka on tarpeeksi mies minun makuuni. Säästän omia ja muidenkin hermoja, jos muistan pitää sen kriteerinä tästä ikuisuuteen.

***

Myönnettäköön, että jaksoin vielä tänään odottaa, josko virkamiespoika olisi muistanut olemassaoloni keskellä katastrofaalista alkoholisoitumisviikonloppuaan, laittanut vaikka viestiä tai jotain. Eipä laittanut. Tyhjensin puhelimeni viestimuistista niin hänet kuin koko viimeisen vuoden muunkin elämäni deletoimalla kaikki saapuneet ja lähetetyt viestit yhdellä komennolla.

Tämä sattuu niin maan perkeleesti, että olen oikeastaan turta edes suremaan. Olen vain turta. Hetkittäin nauran ja olen onnellinen, mutta tämäntason pohjatonta yksinäisyyttä en ole vuosiin tuntenut. Ystävärintamalla on kaikki enemmän kuin ihanasti, mutta kaipaan sitä ihan omaa, jolle olisin tärkein, joka ei etsisi toista tärkeää, omaa parisuhdetta, vaan jolle minä olisin se. Sellaista minulla ei ole. Ei ketään, joka tahtoisi nukahtaa ja herätä vieressäni tullen siitä onnellisemmaksi kuin mistään muusta. Minulla ei ole ketään, joka minut tekisi sillä onnelliseksi. Minulla ei ole enää juuri häntä, sillä tietyllä tavalla kaikista tärkeintä, joka minua viimeksi omaksi murukseen kutsui.

Olen taas se surullinen tyttö.

Perjantaiii, satasen lainaan ja juon sen, perjantaiiiii miehen jostain mä saaaaan

Viime sunnuntaina iltapäiväauringon sokaisemana hoipuin korkkareilla jälkidarroissa viimeistä korttelia kotia kohti, kun iski maailmanomistajafiilis. En taas ole tilivelvollinen kenellekään, saan mennä kuten tykkään, panna ketä huvittaa, olla pelkäämättä kenen kanssa se pettää kenen takia jättää kenelle se soittaa mitä se tekee kenestä se tykkää tykkääkö minusta entä jos ei. Kun ei ole enää mitään, mitä tarvitsisi kenenkään pojan takia pelätä. Vähän kun läheisyyttä välillä saa niin hyvinhän täällä pärjää ilman sitäkin. Poikaa.

Missä lie se fiilis nyt, aamukofeiinit tulivat vessanpönttöön samaa reittiä mistä olin ne hetkeä aiemmin yrittänyt sisään tunkea. Erehdyin meinaan miettimään virkamiestä pitämässä palaveria jonkun horatsusihteerikön lämpimässä seurassa. Kas näin, hups kynä tipahti lattialle, sihteerikön minihame on lähestulkoon lyhyempi kuin allekirjoittaneen, täytyy kumartua noukkimaan lattialle pudonnut objekti, oho mikäs toinen objekti täältä löytyikään! Oon varmaan katsonut liikaa pornoa :(


Seuraavaksi mentyäni suihkun alle viilentämään tunteitani sain hienon idean: etsinpä perjantain kunniaksi jonkun, jolta voisin hieman kaipaamaani huomiota saada ja unohtaa edellisen epäonnistumiseni Naisena! Läheisyyttä ja kehuja! Vähän vonkaamista ja huokailua! Olin kovin innoissani suunnitelmastani, kunnes muistin taas olevani suurimman osan ajasta kyvytön hyväksikäyttämään yksilöitä pelkästään senhetkisten helppojen tarpeideni tyydyttämiseen, varsinkaan jos on vaarana, että toisella olisi omanikaltaisten tunteiden lisäksi jonkinlainen pidempiaikaistavoite. Tokihan voisin itsekin sellaista tahtoa, mutta nirsouteni heikentää kyvykkyyttäni sellaiseen prosentuaalisesti suuresti. Niinpä vittuunnuin itseeni jo tässä vaiheessa suunnitelmiani.

Sitten kuitenkin, kas kummaa, muistin toissaöisen uneni Ikuisuustapauksesta. Törmäsin häneen hereilläolomaailmassa viikko sitten, jolloin seuralaiseni intuitioepäilysvittuili minulle tämän eronneen tyttöystävästään. Ja kuten aina ennenkin, päivämaailma näyttäytyi minulle uusiksi unissani, en tosin enää muista, mitä siinä tapahtui. Saadakseni ajatukseni pois virkkkkkk EN VARMASTI ENÄÄ KIRJOITA SITÄ kaikenlaisista synkistä ja epäselvistä oksetuksista, jäin onnellisna miettimähän, kuinka kivaa meillä Ikuisuustapauksen kanssa oli niin monesti, ja kuinka monen kuukauden tauon jälkeen voisin jälleen pelkästä katseesta kävellä peräänsä sänkynsä viereen saakka. Enää ei ole ketään, ketä se kiinnostaisi. Ystäväni tosin ehkä hirttäisivät tai kalttaisivat minut asian johdosta, mutta kukas niitä jaksaisi kuunnella, jos syntisten paheideni vuoksi hieman rakkautta saisin.

Ajatukseni kehittyi eteenpäin kuin lisää-tähän-joku-nerokas-kielikuva (papukaijamerkki parhaimman keksivälle!) ja tajusin, että koska Ikuisuustapauksenkin aikoinaan saalistin työntämällä hänet selkä seinää vasten, hymyilemällä ja sanomalla hyvin viattomasti moi :) niin pystynen siihen uudestaankin, jos toisen yhtä potentiaalisen yksilön kohtaisin!

Siispä aion tänään hymyni kanssa suunnata suurkaupunkimme kiihkeästi sykkivään (ei vittu...) yöhön saalistamaan kuin vanhoina hyvinä aikoina konsanaan. Luvassa huomenna siis joko darra-angstausta kun kukaan ei rakasta mua, darra-angstausta kun uusi ystäväni osoittautui impotentiksi, darra-angstausta kun viina oli liian kallista tai darra-angstausta kun on niin paha darra. Mutta lupaan silti raportoida asiasta, rakkaat blogiystäväiseni ja varsinkin asiasta kommentoineet anonyymit, että taas voisitte tuntea olevanne onnellisia siitä, että elämänne menevän hyvin, kun vertaatte sitä omaani!