Heräsin kuudelta, vilkaisin kelloa ja samalla yritin käpertyä kainaloon, pussata unipöhnäisenä ja nukahtaa siihen onnellisena. Säikähdin kun toinen ei ollutkaan vieressäni. Silmät aukesivat kunnolla, pomppasin istuma-asentoon ja pohdin, olisiko se voinut mennä vessaan, vai nukkuuko se mieluummin sohvalla kuin vieressäni, apua apua apua mitä tapahtuu?
Sitten tajusin, ettei hän ole täällä. Ei niin, että olisi lähtenyt, ei ollut alunperin tullutkaan. Välissä on taas satoja kilometrejä, mykkiä puhelimia soitonsiirtoineen ja äärettömyyksiin ulottuva epävarmuuteni.
Riikan kommentti edelliseen tekstiin havahdutti minut tajuamaan, kuinka vahvasti epävarmuuteni on epävarmuutta itsestäni. Minulle iski jatkuva ahdistus, että olen tehnyt tai sanonut jotain peruuttamattoman typerää. Viimeksi nähdessämmekin olin hiljainen ja koko ajan repeämässä itkemään, mistä saan nyt syyn vihata itseäni entistä enemmän. On vaikea rakastaa sellaista, joka ei rakasta itseään.
Tajuan hetki hetkeltä enemmän, kuinka paljon minulla on vielä käsiteltävää itseni kanssa. Ei minusta ole tähän, epävarmuudeltani en kykene olemaan sellaisen ihmisen kanssa, josta pidän niin heikkopäisesti, että etsin häntä unenpöpperössä sängystäni tajuamatta, että olen jo vuosia tottunut nukkumaan suurimman osan öistäni yksin. Syöksyn taas vuoristoradassani alamäkeen sellaista kyytiä, että vaununi ei meinaa pysyä raiteillaan. En voi vaatia keneltäkään sellaista, mitä tässä vaiheessa tarvitsisin. Vainoharhaisuuteni tappaa tunteet kummaltakin osapuolelta. Epävarmuuteni ajaa minut ajamaan toisenkin kauemmas.
En minä osaa ottaa hitaasti, koska elämäni on aina yhtä syöksykierrettä suuntaan tai toiseen. Vaadin toiselta jotain sellaista, mitä en tahdo tarvita, ja jota pyytämättä saatuani olen edellisten kohdalla ahdistunut ja pistänyt ne kävelemään matkoihinsa. Järjestelmällisesti tuhoan mahdollisuuteni olla onnellinen jonkun toisen ansiosta. Ei musta riitä kuin itselleni. Jos helvetin täydellisen hyvä olo ja potentiaalinen tulevaisuus toisen kanssa ajaa minut tällaiseen oksettavaan märehtimiseen ja vainoharhaiseen paniikkiin... En minä halua olla tällainen, en tahdo käyttäytyä näin. En minä kestä tätä. Minun on helpompi luovuttaa.
Anteeksi poika, ei se johdu sinusta vaan minusta. Poistan sydäntunnisteen, ei minulla ole sellaista. Ilman viittä ihmettä, ihmeparantumista, toimivaa lääkitystä, ajatusten lukemista, oikeita sanoja ja kosintaa tämä taisi olla tässä.
Aika kolhatava teksti.. Entinen poikaystäväni sanoi minulla aina, että sun pitää rakastaa itseäs niin muutkin voi rakastaa. Kun poikaystävä muutti ulkomaille, kaukosuhde taisi olla itselleni liikaa. Musta tuli kaikki huonot puolet vielä tuplana esiin: epävarmuus, mustasukkaisuus, omistushaluisuus ja se että en pitänyt enää yhtään itsestäni kun aina itkin ja ikävöin puhelimeen. Muutuin persoonana ja en päässyt eteenpäin kun vain elin toisen kautta ja roikuin ihmisessä jota en edes nähnyt. Päädyttiin eromanaan vaikka se oli maailman vaikeinta..
VastaaPoistaTsemppiä sulle ja miksi et rakastaisi itseäsi? Kirjoita hyvät puolet paperille ja keskity niihin, ainakin osaat kirjoittaa ja tekstin prusteella vaikutat herttaiselta.. :)
"Ei musta riitä kun itselleni."
VastaaPoistaJostain syystä päädyn itsekin tähän aina.
Vilma, hankalaa se kyllä on. Tosin musta tuntuu, ettei mun persoona edes muutu, mut todellakin tulee ne huonot puolet hallitsemattomina esiin. Oon sellainen tuuliviiri muutenkin ja kaksisuuntaisuudessa tulee nämä paskatkin jaksot väistämättä. Ei vaan olis tarvinnut tulla tässä vaiheessa, kun kerrankin ois joku potentiaalinen juttu jota ei olis tehnyt mieli mokata millään.
VastaaPoistaMutta kiitos <3
Siida, millähän se helpottais? Voiko se muka olla siitä toisesta osapuolesta kiinni, vai onko se pelkästään itsestä? Minä en tiedä.
Luulisin, että eniten itsestä. Omalla kohdalla tiedän sen kuitenkin johtuvan myös aiemmista kokemuksista ja sitä kautta myös muista ihmisistä.. Tosin yleensä ne tapaukset, joiden kohdalla päädyn tähän samaan tulokseen, tekevät kaiken enemmän kuin oikein ja kaadun silti aina omaan vainoharhaiseen epävarmuuteeni. En keksi muuta sanottavaa, kun että aika tyhmää.
VastaaPoistaKaiken järjen mukaanhan sitä pitäisi alkaa ymmärtää, että ei tässä näin pitäis käydä enää useemman kerran jälkeen.
miten tuttua tuo kaikki onkaan. ja tuo kaikki johtaa siihen itseinhon ahdistavaan oravanpyörään, josta ei pääse pois. oon miettiny et pääseeköhän siit ikinä pois!?
VastaaPoista