ah, gravity, thou art a heartless bitch

Sanooko ne jotain, että sitä saa mitä tilaa? Siltä se taas vaikuttaa. Kun kaivelee menneitä tietentahtoen lukemalla vanhoja päiväkirjojaan ja blogejaan, on se ilmeisesti jonkinlainen henkinen nettikauppa, jossa palautusoikeutta ei tunneta. Elämän absurdiudesta elävä eeppisyyden painovoimapuoti tiputti muutamassa päivässä eteeni huomattavan määrän entistä elämää kappale kerrallaan. Plip plop.


En voi tässä asiayhteydessä käyttää termiä esimaku sen herättämien epämääräisten mielleyhtymien vuoksi, mutta sain jonkinlaista esi-näköaistiärsykettä tulevaan, kun työpaikalleni pärähti männäviikolla Virkamiespoika 2.0, pidempi ja blondimpi (lue: paranneltu) versio itselläni käytössä olleesta toverista. Oon nähnyt sen kerran ennenkin (uskokaa tai älkää, heittämässä paitaansa pois. Joo. En tiedä miksi.), joten järkytys ei ollut aivan niin totaalinen kuin ekalla kerralla, mutta juuri edellisenä iltana menneitä blogitekstien myötä muistelleena menivät senat sakaisin hetkeksi. Enemmän tai vähemmän onneksi tämä tuntematon, mutta kovin hyvännäköinen ja kauniisti hymyilevä seksiobjekti mies oli liikenteessä vaimonsa kanssa, joten ei ollut mitään syytä repiä vaatteita pois asiasta muuta tunnetilaa, kuin suurta huvittuneisuutta ajoituksesta. Alkuperäiskappaletta en muista nähneeni kahteen vuoteen missään.

Seuraava ennakkotapaus oli vastaan kävellyt ex-kämppikseni, kaunis mutta itsetuhoinen tyttölapsi, jota en niin ikään ole useampaan vuoteen nähnyt. Koska absurdius on elämäni kantava teema, hänen repliikkinsä oli "Herranjumala sä oot KAUNIS! Huhhuh! Ihan oikeasti, oot löytänyt kyllä nyt oman tyylisi täydellisesti, oot niin kaunis ja naisellinen ja ihana ja ah! Nyt on kyllä pakko sanoa että PANISIN!". Hämmennykseni oli lähes yhtä täydellinen kuin ulkonäköni (huomaa sarkasmi). Kyseisestä mimmistä en tosin koskaan tainnut kirjoittaa, ajoittui aikaan ennen blogiuraa. Monta tarinaa kyllä olisi. Eivät sisällä seksikohtauksia. Jätämme ne kertomatta.

Asian ytimeen päästiin kuitenkin siinä vaiheessa, kun illanrientoihin kävellessäni lonkkarilla eteeni lasketteli eksä keväältä nollakasi. Soma ja suloinen lökäpöksypoika hymykuopilla ja pörrötukalla. Sen kanssa ihan seurusteltiinkin, tosin ei pitkään, kun rakkaudentunnustusta säikähtäneenä vaihdoin hänet lennosta takaisin Ikuisuustapaukseen. En ole ylpeä, mutta päätös oli silti oikea. Katunut en ole kertaakaan. Ikävä mulla on sitä monesti ollut, varsinkin viimeisen parin vuoden aikana kun ei olla enää yhteyttä juurikaan pidetty, eron jälkeen kun hengailtiin kaverina useampi kalenteri läpi. Oli ihana nähdä sitä hymyilevänä ja aurinkoisena, onnellisen oloisena, pitkästä aikaa lähestulkoon selvinpäin. Loppuillasta ei kyllä enää ollut, eli rauha maassa ja ihmisillä sama vanha tahto päihtyä.

Minulta se tahto katosi siinä vaiheessa, kun baaritiskin tuntumassa kohtasin sotkun seuraavalta vuodelta. Niin ikään päihdepotilas, johon muinainen kajoaminen oli virhearviointi heti alusta lähtien. Se alkoi kaveruudesta ja vähän liian pitkälle menneestä illanvietosta ja akuutista yksinäisyysangstista. Seuraava askel oli kostaa Ikuisuustapauksen eksän paluu kuvioihin pussaamalla tätä tyyppiä Ikuisuustapauksen nenän edessä. Aina kannattavaa, varsinkin kun tietää heidän vihaavan toisiaan. En ole ylpeä, eikä päätös ollut oikea. Olisin voinut jättää tekemättäkin. Eilen oli pitkästä aikaa kohtaaminen, jonka jälkeen siltä ei tullut jatkokutsuja tai muutakaan viestiä. Ehkä se alkaa oppia.

Mäkin opin, jätin juomatta seuraavat, ettei tulis tehtyä uusia virhearviointeja. Koska jotakuinkin selväpäisenä pilkun jälkeen baarin edessä hengaaminen on suurta huumoria, jäimme biletoverini kanssa notkumaan hiljalleen valkenevaan aamuun. Eipä aikaakaan (lue: noin 47 sekuntia), kun saimme niin päräyttävän hyvän jatkotarjouksen, että päätimme ottaa sen vastaan, mikäli grillijonosta selvittäisiin yhtä hyvällä fiiliksellä. Mä olin kevyesti aistivinani että mua yritettiin iskeä, eikä siinä mitään, itsehän en tunnetusti söpöjen poikien kanssa flirttailua suuremmin vastusta. Onneksi himoni suuntautui silti enemmän ranskalaisiin ja currymajoneesiin, sillä kyseisen pojan ohikävellyt kaveri päätti tulla pitämään esitelmän aiheesta "näin sut ja Suvin kaupungilla viimekin viikolla, ootte kyllä tosi söpöjä yhdessä". Well did. Toivottavasti ovat jatkossakin. Mä ainakin olin söpömpi yksinäni currymajot bilemekolla, kuin oisin koskaan kenenkään varatun miehen vierellä. Eli mitä eilen opimme: Luota aina kanakoriin enemmän kuin mieheen.


Mutta palataksemme vielä alkuperäiseen aiheeseen, niin sanooko ne jotain, että ei kahta ilman kolmatta? Siltä se taas vaikuttaa. Että kun kerran sille linjalle lähdettiin, niin arvatkaapa kuka käveli kellonlyömällä 4:23 viereeni grillijonoon melkein neljän vuoden tauon jälkeen.