matiketopelasu

Pahaa oloa, pelkoa ja ahdistusta on tunnetusti fiksua itsehoitaa alkoholilla. Pilkun ja kotimatkan jälkeen neljän aikaan sänkyyn kaatuessa on helpompi nukahtaa kuin neljältä niinä öinä, jolloin on jo kolme tuntia piehtaroinut lakanoissaan pää sekaisin pelkistä ajatuksistaan. Hetkellistä helpotusta, jolla oman aivokemian aiheuttaman seinät kaatuu -efektin saa ylitettyä kemiallisella maailma pyörii -tunteella. Mitä vaan, etten muista itseäni edes hetkeen.

Sitten tulee kesken illan niitä idiootteja, jotka onnistuvat palauttamaan tietoisuuteni yhdellä lauseella. Totaalisen persaukisuuden vuoksi joinakin iltoina tuoppieni sisältö on itse tiskillä käytyäni vesipainotteinen. En tahdo jumiutua siihen laatikkoon, etten voisi sekoilla muiden mukana vähemmälläkin määrällä päihtymystä, joten teen hetken mielijohteista huumoriarvollaan mieltäni ylentäviä tekoja. Menen juttelemaan tuntemattomille, vittuillakseni koitan ehkä satunnaisesti pokailla jotakuta, yleensä vaan piristää itseäni ja seuruettani kohelluksillani. Kun jossain vaiheessa tulee ilmi, että juon hanasta tulevaa kirkasta, tyypit rupeavat vainoilemaan ja minä olenkin yhtäkkiä todella epäilyttävä. Jälleen eilen sain kuulla siitä. Onneksi oma epätoivoinen seurueeni pitää minua selvinpäin vähemmän epäilyttävänä kuin kännissä (ja sitten ne tietenkin alkoivat juottaa korjatakseen tilanteen, hah).

On helpottavaa lähteä ulos, olla jossain ihmisten ja äänien keskellä, hukkua massaan, tuoppiin tai meteliin ajatustensa sijaan. On helpottavaa ajatella, että mitä vaan voi sattua, koskaan ei tiedä kehen törmää, sattumalta voi joutua ihan omituiselle jatkoreissulle, puhua jonkun hyvin randomin kanssa jostain hyvin randomista, tai vaan olla kavereiden seurassa. Mutta silti se välillä tekee olon tyhjäksi ja tarkoituksettomaksi. Se kaikki mitä ympäristö imee minusta pois jättää jälkeensä vain tyhjää, tuntuu vain tyhjältä. Tyhjää tyhjää tyhjää tyhjää tyhjää tyhjää tyhjää.